Vaarojen valloitus: tunnelmat 65 km kisasta
Tässä minä taas kirjoitan, vaikka en tunnustaudu erityisen innokkaaksi blogin kirjoittajaksi. Keväinen hieno onnistuminen Kuusamon Karhunkierroksen 55 km kisassa sai minut kuitenkin innostumaan kokeilla tätäkin hommaa. Tarinointini tuntui uponneen lukijoihin, joten Kolilla kisattavan Vaarojen Maratonin lähestyessä aloin pohtia, että nyt kokeillaan kirjoittamista uudestaan, jos siltä tuntuu. Ehkä sitä on alkanut ajatella, että tämä on hyvä tapa laittaa vielä kerran juuri koetut asiat nippuun. Ja omalla persoonallisella tyylillä tietenkin ;) Kolilla vietetyt noin neljä vuorokautta tarjosivat elämyksellisen reissun, sekä onnistuneen polkujuoksukilpailun. Alla myös paljon muuta taustoitusta tämän vuoden juoksenteluista ja kuulumisistani.
Vuosi 2018 on ollut polkujuoksun ja muunkin elämän kannalta minulle erittäin rikas ja opettavainen. Harjoitteluuni on tullut paljon lisää monipuolisuutta ja tehoja. Ylämäet ja alamäet ovat kehittyneet entisestään, tekniikkaa ja taloudellisuutta on tullut myös lisää. Omia rajoja on ollut silloin tällöin kiva kokeilla segmenttien muodossa, ne nostavat kivasti adrenaliinia pintaan. Myös pitkäkestoisten harjoitusten määrä omassa harjoittelussani on selkeästi lisääntymään päin. Tästä erityiskiitokset esitän Katilan Matille, Minnalle sekä koko muulle mahtavalle JTR:n porukalle. Teidän kanssa on ilo ja kunnia treenata, jakaa kokemuksia ja nauttia tästä vahvasta yhteisöllisyyden tunteesta. Kumma juttu: mitä enemmän tätä lajia tekee ja harrastaa, sitä enemmän sitä haluaa oppia tuntemaan lisää polkuja ja suunnittelemaan uusia reittejä. Tuntuu että joka paikkaan olisi mukava päästä "mahdollisimman paljon polkuillen". Kuulostaako tutulta ;) Uusissa maisemissa treenaaminen ja uudet reitit tuovat myös uutta puhtia treeniin, vähän kuin puhtimehu :D
Toukokuussa upeasti sujunut Karhunkierroksen kisa antoi viitteitä siitä, että hieno kesä saattaa olla tulossa. Ja tapasinhan minä ruokailuteltassa myös puolisoni Minnan, jonka kanssa on nyt Kuusamon viikonlopusta eteenpäin kuljettu yhteistä tietä :) Että vielä sellainenkin kirsikka kaakkuun Kuusamosta. Näin sen oli tarkoitus mennä. Varsinaisia kilpailuja kalenterissani oli melko maltillisesti ja suunnitelmiini tuli vielä muutoksia pitkin kevättä ja kesää. Muuttuneiden lomakuvioiden takia Pallas-Hetta jäi osaltani juoksematta heinäkuussa. Tämän tilalle valitsin Pyhällä juostavan Tunturimaratonin, joka kisattiin 11.8. Täälläkin "jouduin" valitsemaan matkaksi varman päälle 10 km sprinttikisan. Tästä viikon päästä minun oli määrä juosta Jämsässä Himos Trailin 52 km kilpailu, enkä näin ollen uskaltanut väsyttää ja rasittaa kroppaa liikaa ennen sitä. Arpaonni oli ollut minulle suosiollinen liittyen tähän Jämsän kisaan ja koska kisa oli muutenkin niin lähellä kotinurkkiani, valikoitui se lopulta kesän isoimmaksi kisakseni. Jämsän ja Kuusamon välillä kisasin ainoastaan juhannuksena juostun perinteisen Kiimasen Savulenkin Saarijärvellä. Nopeus ei ole ainakaan kadonnut minulta koska pystyin kapteenin hattu päässä seilaamaan paattini 10 km kisassa aikaan 39:35. Pyhän Tunturikymppi sujui osaltani erinomaisesti ja pienen onnenkantamoisen avittamana voitin koko kisan. Aikaan olin varsin tyytyväinen myös, vaikka lopun nousuun tuhraantuikin pienen eksymisen takia arviolta 45 sekuntia aikaa. Podiumille nouseminen on osaltani enemmän kuin harvinaista herkkua ja tottahan se hyvältä tuntui. Muista kesän hyvistä juoksureissuista minulla on jäänyt mieleen "Kesäyön unelma" jonka toteuttamisesta kiitokset Tommi Lahtoselle. Hyvässä porukassa juostiin ja seikkailtiin kaunis kesäinen yö keräten treenikilometrejä vajaat 60. Toinen mieleen painunut kesäseikkailu oli Pieksämäellä juoksemamme Vedenjakajareitistö. Hieno kokemus tämäkin. Minnan kanssa on tehty myös monta ihanaa juoksu- ja geokätköilyreissua muun muassa Sipoonkorvessa ja Nuuksiossa.
Jämsän kisasta tuli minulle täydellinen uunissa kärähtänyt pannukakku. Pieleen mennyt kisa opetti minulle valtavasti nöyryyttä lisää! Toki nöyryyttä minulta ei ole puuttunut aiemminkaan, mutta tästä oli hyvä vitsailla, että eipähän pääse mies ylpistymään liikaa. Kisapäivänä lihaksistoni ei toiminut pätkääkään. Jalat olivat lyijynraskaat ja jo reilusti alle 10 km kohdalla aloin aavistella, että nyt on surkea päivä tulossa. Saalamon Janin kanssa taitettiin matkaa yhdessä ja lukuun ottamatta aivan lyhyitä pätkiä juoksuni oli jatkuvasti vaikeaa, suorastaan tuskaista. Tuntui, että kilometri kerralla jalkoihin lisättiin aina puoli kiloa ylimääräistä painoa per jalka. Kiitokset Janille tsempistä ja uskon luomisesta. Alle 20 km juostuani kisani muuttui enemmän kävelyksi kuin juoksuksi ja tässä vaiheessa tiesin, että jätän kisan puolessa välissä kesken. Pelkkä käveleminenkin tuntui tuskastuttavan raskaalta ja menoni muuttui suoranaiseksi laiskiaisen lyllerrykseksi. 26 km kohdalla olin aivan loppu! Päätin etten ala asista sen kummemmin murehtia enkä kiukutella. Paskoja päiviä tulee jokaiselle välillä ja that's life. Toki teimme yhdessä Minnan kanssa tarkat analyysit siitä, mistä epäonnistuminen voisi johtua. Analyyttinen kun olen, niin tarkastin myös mihin 26 km väliaikani olisi riittänyt kyseisen matkan kisassa, joka juostiin myös samana päivänä. Tunsin jopa huvittuneisuutta, että niin surkeasti sujuneella juoksulla olisin sijoittunut tässä lyhyemmässä kisassa melko hyvin. Se antoi uskoa tulevaan. Parempi miettiä niitä aurinkoisia asioita eikä vaipua synkkyyteen. Silloin tämä Hermanni päätti, että vielä minä tänä vuonna kerran nousen ja näytän!
Harjoittelu kohti Kolia sujui osaltani mallikkaasti. Pitkiksiä tuli tehtyä jonkin verran, mutta liikaa en mielestäni lähtenyt repimään missään vaiheessa alkusyksyä. Myös terveystilanteeni pysyi hyvänä. Vanhoilla tutuilla metodeilla mentiin eli monipuolisella liikunnalla ja ilon kautta. Tiesin kyllä, että ei se oma kunto ole mihinkään kadonnut. Rauhassa ja rutiineilla kun mies porskuttaa ja uskoo itseensä, niin hyvä siitä tulee. Täytyy tulla! Viikko viikolta se Vaarojen Maraton sieltä lähestyi ja fokus alkoi kääntyä enemmän kisaa kohden. Olin mitoittanut viimeisen kesälomaviikon tätä tapahtumaa varten niin, että lomani alkaisi keskeltä viikkoa 3.10. ja loppuisi vasta seuraavan viikon perjantaina. Minna saapui luokseni Helsingistä 2.10 illalla, myös hänellä tämä kisaviikko oli otettu lomaa. Matkaan lähdettiin hyvissä tunnelmissa keskiviikkona aamupäivällä. Kamppeeni olin pakannut huolellisesti jo ennen Minnan saapumista, eli niiden kanssa ei enää tarvinnut hieroa matkustuspäivänä. Viikon kaksi ensimmäistä päivää töissä olivat aamuvuoroja ja herätys näihin oli noin 5:00. Olin jo hyvissä ajoin suunnitellut, että pidän nuo aikaiset aamuherätykset päällä koko viikon ja lisään niihin vielä 30 min aamukävelyn. Tämä siksi, että saisin näin kroppaani vähän totutettua aikaiseen aamun herätykseen, joka olisi joka tapauksessa edessä lauantaina. Tulevan kisan startti klo 7:00 aamulla oli yksi mietinnän kohde minulle, jonka kone ja pumppu käyvät luonnostaankin tosi kovilla kierroksilla aikaisin aamulla. Luontaisen iltavirkun olikin syytä laatia vähän sotasuunnitelmaa kisaa varten. Näin jälkikäteen ajateltuna voin sanoa, että suunnitelmani toimi suorastaan erinomaisesti. Aivan satavarmasti tästä oli hyötyä itse kilpailuun.
Matkustustahtimme kohti Kolia oli todella verkkainen. Mutta geokätköjä me tönkijäekspertit kaivoimme esiin sitäkin enemmän. Tämä on kiva yhteinen harrastuksemme juoksemisen ohella, jossa saa myös nauttia luonnosta ja tulee samalla tutustuttua uusiin paikkoihin ja kulttuuriin. Varkaudessa vietetimme myös aikaa ruokaillen sekä Minnan äidin lapsuuden kodin luona piipahtaen. Joensuussa pistäydyttiin ruokaostoksilla hemmetin isossa Prismassa ja täältä pörötettiin lopulta Kolille. Vuokraamamme ihana mökki sijaitsi Hattusaaressa aivan loistavalla paikalla järven rannalla. Avaimet tänne haettuamme saavuimme mökille noin klo 19:45. Mökki oli erittäin moderni, mutta kuitenkin hyvin kotoisa. Juuri sopivan kokoinen meille kahdelle matkalaiselle. Sauna piti tietysti heti lämmittää ja koivuhaloista tulikin ihana lämpö ja löyly. Ruokaa, vähän herkkuja ja ajoissa maate. Kello oli laitettu soimaan seuraavana aamuna 5:30 ja hetihän minä sängystä ponkaisin ylös. Otsalamppu vaan päähän ja vielä pimeään ulkoilmaan heti kävelylle. Aamun kajoa oli kuitenkin jo havaittavissa taivaanrannassa. Järveltä kävi kova tuuli. Pimeässä kävellessä tuntui jotenkin kivalta, että oli vasta torstai. Kolille ei tultu vain kisaamaan, vaan meillä oli aikaa nauttia luonnosta, maisemista, kätköistä ja toistemme seurasta. Niin ja syödä paljon. Vähän sain välillä toista puoliskoa usuttaa syömään enemmänkin ja vakuutella, että syö nyt vaan, tarvitset noita energioita lauantaina :D Tämä se on lomailua parhaimmillaan.
Torstaiksi oli luvattu päivälle hienoa keliä, joten päätimme lähteä nauttimaan siitä Ryläyksen maisemiin samalla kätköjä etsien. Saisimmepahan samalla vähän makupaloja jo tulevasta kisareitistä. Selvennykseksi vielä niin kumpikaan meistä ei ollut käynyt Kolilla aiemmin. "Kissautimme" termospulloon kahvit, vähän muutakin evästä reppuun ja ei kun autolla matkaan. Luontopolku oli selkeä kuljettava ja muitakin tarpojia siellä oli, joiden kanssa myös kuulumisia vaihdoimme. Mukavasti löytyi kätköjäkin reitin varrelta ja aurinko alkoi paistaa. Erityisen lämmin ei keli ollut ja paikka paikoin tuuli oli navakka. Noh sää on pukeutumiskysymys ja yhtä mieltä olimma me siitä, että syksyn kauneus ja kuulaus voittaa ahdistavan kuumat hellepäivät sata-nolla. Tälle "testausretkelle" laitoimme molemmat jalkaan nastakengät kokeilumielessä. Halusimme saada varmuuden siihen, miltä kumpaisenkin meidän jalassa nastakenkä tuntuisi tässä maastossa. Lopputlos: ei nastoilla kisaan. Kaupan kautta kurvattiin mökille pienelle evästykselle ja sitten lähdettiin taas pikku kätkökierrokselle. Tällä erää kulkupelinä olivat mökin pihassa olleet polkupyörät, joilla taitettiin osa matkasta. Itse kätkökierros osoittautui melkoiseksi rymyämiseksi. Välillä reittivalintamme olivat huonoja ja rämmimme pirullisen pusikon läpi sekä kipusimme valtavia ympäristöön sopivia ylämäkiä. Kiire ei kuitenkaan ollut mihinkään ja kevyt liikunta ennen kisaa teki hyvää, kunhan vaan muisti tunkea kitusiin riittävästi naposteltavaa tasaisin väliajoin. Ihania nämä kisaviikot kun saa syödä niin että tuntuu :) Loppuilta kului ruokaa laittaen ja saunassa löylyt sihisivät tietysti taas. Järvessäkin kävin pulahtelemassa joka ilta.
Kisaa edeltävänä aamuna kello soi 5:00 ja ampaisin sängystä yllättävän pirteänä ylös. Olin erittäin tyytyväinen, että edellisenä iltana olimme molemmat nukahtaneet jo noin klo 22 aikoihin. Tämä on oikeasti minulle aikainen aika vaipua uneen. Hyviä merkkejä siis kisan kannalta, pohdin. Jollain lailla olotila tuntui kuitenkin jo huomattavasti jännittyneemmältä ja latautuneemmalta kuin aiemmpina päivinä. Kisa oli edessä seuraavana päivänä, joten tätä olotilaa pidin vain luonnollisena ja hyvänäkin. Luin mukaan ottamani kirjan rauhassa loppuun ja aamupalan jälkeen lähdimme yhteiselle aamureippailulle. Ajoimme Loma-Kolin läpi ja kiipesimme laskettelurinteen ylös kätköä hakemaan. Hirrrrveä mäki heti aamutuimaan mutta kyllähän se rauhassa kiiveten mukavasti taittui. Tässä vaiheessa ei kannattanut ruveta itseä liikaa väsyttämään. Päiväksi oli ennustettu kelin muuttuvan reilusti huonompaan suuntaan: lunta, räntää ja tuulta olisi luvassa. Päätimme käydä vielä etsimässä muutamia kätköjä ennen mökille paluuta ja rupuista keliä. Onneksi huonoa keliä edelsi pelkkä lumisade ja tästä pystyi vielä jopa nauttimaan. Mäkiä saimme kiivetä edelleen, kyllä olikin työläs kätkösarja viritetty tänne ympäristöön. Keli oli kuitenkin selvästi muuttumassa huonoksi ja totesimme olevamme onnekkaita, ettei tuossa kelissä tarvinnut matkustaa Keski-Suomesta Kolille. Tässä välissä oli aika palata mökille syömään ja lepäilemään.
Kisakeskukselle lähdettiin ajamaan klo 16 paikkeilla edelleen epävakaisessa kelissä. Lunta ja räntää oli jäänyt maahan ja hiekkatie oli paikoin erittäin liukas. Auto saatiin kohtuullisen hyvin parkkiin ja ei kun ekan kerran aistimaan tulevan kisan tunnelmia nyt myös järjestävän tahon ja kanssakilpailijoiden kanssa. Jollain lailla tunnelma vaikutti jännittyneeltä. Ehkä surkea keli toi omat mausteensa. 130 km perusmatkan urakoitsijoiden startti oli enää noin kolmen tunnin päässä edessä mutta onneksi vesilumiräntä oli lopettanut syöksynsä alas taivaalta. Läpimärkää ja sysipimeää heillä tulisi joka tapauksessa olemaan. On ne vaan aika sisukkaita sissejä, mietin. Jyväskylästäkin urheita metsomiehiä säntäsi metsään kolme kappaletta. Yksi nousi upeasti myös podiumille. En tiedä juoksiko Pekka elämänsä kisan omasta mielestään mutta oli ainakin minun mielestä aivan titaaninkova veto. ONNEA! Tuttuja naamoja alkoi kisakeskuksella tulla jonkin verran vastaan ja ennakolta samaa tasoa kanssani oleva Mikko Vähäniitty saatiin jututettua. Pitkäksi aikaa emme kuitenkaan paikalle jääneet, vaan halusimme jo lähteä laittamaan varusteita kuntoon aamuksi.
Varusteitten kanssa säätämisessäkin voi mielestäni oppia ja itsensä tankkaamista kisan aikana kannattaa tosissaan suunnitella jo ennen kisaa. Tämän olen oppinut viimeisen vuoden aikana. Ja herkkuja minulla riittikin. Minigrip-pusseihin sujahti melko pehmeitä karkkeja neljää eri sorttia sekä yhteen pussiin suklaata. Dexalin colan makuista 30 gramman geeliä tyhjensin yhteensä 10 kpl kahteen pieneen Actimel-pulloon joissa kierrekorkit. Loistavasti toimi tämä, loppui kuin seinään rasittava geelien aukominen kesken kisan! Lisäksi oli vielä suolaisia pähkinöitä, pieni erä hunajaa sekä kahdessa pussissa suolaa. Kahdella puolen litran lötköpullolla tuumailin selviäväni mutta selän puolelle päätin kuitenkin varmuuden vuoksi ottaa vielä kolmannen pullon. Varusteissani oli vielä pakolliset avaruuslakana ensiside ja puhelin, vessapaperia, kuoritakki, ohut pitkähihainen paita sekä varasukat ja toiset hanskat. Näillä mentäisiin. Eväitä pussittaessani minulle tuli jostain syystä armeija mieleen ja heitin Minnalle, että ihan kuin tässä olisi johonkin taisteluun valmistautumassa ja panoksia tässä lipastetaan. Ja sitten tietysti naurettiin. Muutenkin naurettiin ja vitsailtiin näiden päivien aikana paljon. Yksi hauska "hanskaepisodikin" meille sattui josta veistettiin huumoria :D Olo tuntui rauhalliselta, mutta kuitenkin jännittyneeltä. Mielestäni kuitenkin aika sopivalta. Monta kertaa olinkin todennut näiden päivien aikana että ei tästä paljon paremmin ja rennommin pysty kilpailuun valmistautumaan. Minna toi oman jännityksensä esiin ehkä voimakkaammin ääneen. Minulla jännitys puolestaan näkyy hiljaisuutena ja ehkä pienenä vetäytymisenä. Saunan jälkeen mentiin hyvissä ajoin punkkaan ja sovittiin vielä aamun kuviot selväksi. Osasin odottaa, että uni ei tule tänä iltana alkuunkaan niin hyvin kuin edellisenä, ja eihän se tullutkaan. Noin 23 aikaan hain vielä kassistani hieman lisää melatoniinia ja lopulta vajosin unilaaksoon arviolta 23:30 aikoihin. Vierestä kuului jo pihinää paljon aiemmin.
Kello soi aamulla 4:50 ja olin tätä ennen hereillä jo noin 20 min. Melko pirteänä ponnistin ylös ja siitä meidän aamutoimet alkoi ripeästi. Minna alkoi keittää puuroa ja kahvia. Itse vedin hammaspyykin ja vessan jälkeen jo kisavaatteet päälle ja sitten saikin jo alkaa melkein syödä. Kisa-asuni koostui JTR:n vetoketjullisesta t-paidasta + irtohihoista, JTR:n pannasta, Salomonin pitkistä trikoista, urheiluboksereista, Injinin paksuista ja mukavista varvassukista sekä erinomaisesti toimineista La Sportivan polkujuoksukengistä. Varusteet pakkasin Salomonin Sense Ultra 5 liiviin, hyvin pelasi. Tein vielä muistilistallani olevat muutamat pienet rutiinit alta pois. Aamupalaksi maistui puuro mehukeitolla ja banaanilla. Lisäksi pari voileipää, kahvia, vähän smoothieta ja mehua. Vähän ennen lähtöä join vielä lasin colaa ja söin muutaman sipsin. Kyllä minulle ruoka maistuu :P Olin valmis lähtöön jo noin 5:45. Minnalla kesti vielä tovin omien kamppeittensa kanssa. Minä odottelin kiltisti ja pysyin rauhallisena, ajattelin että tässä on hyvää aikaa keskittyä. Pääsimme matkaan kohti kisakeskusta pari minuuttia yli 6 aamulla. Onneksi yöllä ei ollut pakkasta ja pystyimme ajamaan kisakeskukselle hyvää kyytiä. Aikataulu näytti siltä, että vielä ehdin hyvin käydä vessassakin ennen omaa starttia ja ehdinkin. Muutakin JTR:n porukkaa ehdin jututtaa, Paavoa etenkin, jonka kanssa oli tarkoitus lähteä yhdessä matkaan. Sitten tapahtui jotain omituista herpaantumista. Minna meni vielä itse vessaan, (hänen kisansa startti oli vasta 9:00) kun minun olisi pitänyt jo lähteä siirtymään starttipaikalle. Kello oli tällöin jo jotain tyyliin 6:50. Minun oli määrä antaa päälläni ollut lämpimämpi takki hänelle juuri ennen starttia. Minnan tultua vessasta tajusin yht'äkkiä että nyt tulee hitonmoinen kiire starttiin. Ja tuli. Ja myöhästyinkin vähän..
Painelin rappuja alas kohti starttipaikkaa melkoisella kiireellä ja siellä otettiin jo lähtölaskentaa. 10..9..8.... Minnaa ei näkynyt takanani. Jonkin verran olin hermostunut mutta en panikoinut ja odotin. Kun sain Minnan näkyviin, huusin hänelle että laitan takin tähän kaiteen päälle ja säntäsin matkaan, lähtölaukaus oli tuolloin jo kajahtanut. Perältähän sitä sitten lähdettiin matkaan. Ei mennyt nyt niinkuin strömssöössä ja junan vessassa vai miten se oli. Hivenen minua kiukuttikin mutta ohittelin porukkaa kuitenkin maltilla ja näin useita muitakin JTR:n juoksijoita. Matinkin näin ja se ilostutti, samoin Teron ja Antin naamat piristivät pikkuista sisällä kiehuvaa känkkäränkkää. Hetken päästä takanani oli myös Paavo, joka toi rauhallisella olemuksellaan rauhallisuutta myös minuun. Thänks Paavo. Tästä se matka sitten pikkuhiljaa lähti kulkemaan. Ei mikään unelma alku mutta matkaan päästiin ja meno tuntui ainakin parin ensimmäisen kilometrin osalta hyvältä.
Pikkuhiljaa matka taittui ja Paavon kanssa ohiteltiin juoksijoita tasaiseen tahtiin. Mäkrällä saatiin jo muutaman kilometrin juoksun jälkeen maistaa ensimmäisiä nousuja, mutta hyvin jalka nousi niihinkin. Tässä vaiheessa olin iloinen, että olin heräillyt aikaiseen koko viikon ja käynyt sielun ja ruumiin herättelyillä. Pikkuhiljaa jo tutuksi käyvä Laineen Jenni porhalsi alkumatkasta meidän kanssa melko samaa vauhtia. Tai no alamäkiin hän meni hirmu lujaa mutta muuten vauhti oli samaa meidän kanssa. Aamu alkoi vähitellen valkenemaan erittäin kauniina ja varsinkin kallioisilta kohdilta oli paikka paikoin huikeita näkymiä kun aurinko työnsi valoaan sumun seasta. Paavo pysähtyi valokuvaakin ottamaan tästä ihanasta näkymästä. Yhden jyrkän alamäen lopussa minulla jäi mieleen takaani kiitäneet Paavo ja Jenni jotka täräyttivät molemmat vauhdilla mäen alla olleeseen pieneen suohon. Tunsin tästä pientä hilpeyttä, myönnettäköön. Jonkun tovin päästä tästä edellämme alkoi mennä melko sopivaa vauhtia porhaltanut kasa urheita polun tallaajia. Sieltä löytyi Mikko V, Tomi S, Piia Siitonen sekä minulle uusi tuttavuus Teemu Takkula. Omien muistikuvieni mukaan irtaannuin Teemun kanssa tästä porukasta melko nopsaan ja suuni läpätti tuttuun tyyliin tarinaa. Teemun kanssa oli mukava höpöttää, kiitos vain juttuseurasta :)
Rykiniemen kahluupaikkaa vajaa 20 km kohdalla olin vähän jännittänyt etukäteen, mutta hyvinhän se ylitys sujui naruista kiinni pitäen eikä vesikään erityisen kylmältä tuntunut. Muutenkin kengät olivat jo valmiiksi märät. Sitten olikin aika juoda ja täyttää samalla pullot järjestäjän vesipisteellä. Paavo, Piia ja muutama muu juoksija paineli tässä vaiheessa taas edelleni. Minun koneisto tarvitsee melko paljon nestettä ja siksi en hätäillyt pullojen kanssa turhaan. Muutenkaan en hätäillyt tai panikoinut koko kisan aikana missään vaiheessa. Ihan selkeää henkistä kasvua on tapahtunut! Pian huollon jälkeen jäivät kaikki muut samassa nipussa olleet juoksijat taakse. Askeleeni oli terävä ja ahnas ja jotenkin havahduin siihen, että nyt saa Heikki juosta aivan ylhäisessä yksinäisyydessä. Ensimmäistä kertaa koko päivänä keskityin vain omiin ajatuksiini. Namia, suklaata, geeliä ja pähkinää meni kurkusta alas vuorotahtiin ja nautin menosta. Himalajan suolaakin kouraisin pieniä määriä pussista pari kertaa kisan aikana. Pidin vauhtini mielestäni melko sopivana ja noin 5 km itsekseni juostuani aloin nähdä edelläni pienen jonon juoksijoita. Pari kilometriä vielä rauhassa ja olin heidän kannassaan. Hienostihan tämä menee, hyvää peesiä edellä ja vauhti vaikutti sopivalta.
Alla oleva kuva: Valokuvaaja Kari Kuninkaanniemi
Vähän aikaa perässä hyssyttelin hiljaa ja kuulostelin jengin vauhtia, se tuntui itselleni sopivalta. Vähän hiljaisen oloista oli porukka mutta ei ollut kauaa hiljaista, kun liityin mukaan. Edelläni juoksi oikein mukavan oloinen Mikko-niminen kaveri, jonka kanssa tuli höpöteltyä kaikenmoista maailman menosta. Jo siinä jossain vaiheessa arvuuteltiin, että pitääkö "asioidenkyseenalaistaja-Heikin" kaivaa karvahattua esiin. Hyvää huumoria :) Oluesta ei olisi kannattanut alkaa puhua, koska alkoi tehdä hirveästi mieli kylmää keskiketteräistä. Noo illalla sitä sitten saikin hörpätä pizzan kaverina. Hauska tapaus oli myös, kun Mikko tiedusteli, että ketäs kovia menijöitä Jyväskylästä löytyy. Mainitsin muun muassa Piian nimen ja pian edestäni kuuluikin, että kyllä kova menijä tuo vaimo on. Miehensä Jari siinä mennä porskutti. Samassa köörissä oli myös Juho M, jonka kanssa lopulta taivalsinkin ylivoimaisesti pisimmän matkan yhdessä tämän kisan aikana. Kilometrit taittuivat nopsaan ja noin 40 km kohdalla ollut Kiviniemen huolto alkoi lähestyä. Muistelen, että tässä vaiheessa porukassamme oli vielä tällöin Mikko, minä, Jari ja Juho.
Oloni alkoi tuntua melko kurjalta noin kilometriä ennen huoltoa. Epäilin että en ole juonut tarpeeksi ja lötkötkin jo lörpöttivät tyhjyyttään edessäni. Niin ja olihan minulla se yksi ylimääräinen lötkö selän puolella, mutta enpä vain syystä tai toisesta pyytänyt ketään herroista sitä minulle kaivamaan. Idiootti minä ja isoin virheeni kisan aikana. Odotin huoltoa kärsimättömänä ja vatsanikin aikoi jo tuntua jotenkin kramppiselta, vatsalihaksia särki. Lopulta huolto oli edessä ja siellä oli iso tohina ja hyvä pöhinä käynnissä. Järjestäjät ja talkoolaiset olivat oikein ystävällisiä, kiitos teille ja myös kannustusta tuli mukavasti. Kisan ehdottomasti surkein ja epäuskoisin vaiheeni oli minulla nyt käsillä. Join vettä melko reippaasti ja tunsin heti että se tuli tosi tarpeeseen. Silti olo tuntui jotenkin huteralta ja oksettavalta. Lötköpullot täyteen ja vielä yksi pahvimukillinen vettä koneeseen. Seuraavana alkoi yökkiminen ja kun lähdin vähitellen taivaltamaan tietä eteenpäin, tuli oksennusta. Vähän surkealta se olo tuntui ja tuumailin, että hohhoh 25 km olisi vielä jäljellä. Ai niin ja tulihan Paavo tosiaan huoltoon juuri, kun lähdin itse pois paikalta yökkien. Paavon tahtoa uhkuva katse ja käden läpsäytys antoivat minulle vähän lisää tarmoa. Jengi katsoi kun Hermanni yökki ja juoksi ja jotain vähän koomista tässä oli. Juho ja Mikko kipusivat eteenpäin jo noin sadan metrin päässä. Ei siinä auttanut kuin koota vaan ajatukset ja toivoa, että vatsa pelaisi. Rauhassa siis vaan taas matkaan ja oman kropan tuntemuksia kuunnellen. Ihme ja kumma, pystyin taas pikkuhiljaa jopa nauttia juoksemisesta.
Pari kilometriä huollosta ja olin ottanut iloiset veikkoset kiinni ja vaikutti siltä, että energiakin upposi koneeseen eikä yökkimistä enää tullut. Toivon tulukset raapivat kipinöitä mielessäni, ehkä minä sittenkin pääsisin täältä ehjin nahoin maaliin! Näillä vaihein porukkaa alkoi olla isoissa nipuissa edellämme, maratonmatkalaisia, joita piti ohitella isoissa määrin. Hyvin antoivatkin tietä, ei voi valittaa. Juhon kanssa taitoimme matkaa tässä vaiheessa kahden ja jutustelimmekin välillä. Nämä kilometrit 40-50 olisivat olleet henkisesti todella raskaita juosta yksin. Onneksi minulla oli mukava matkamies seurana. Peiponpellon huolto noin 55 km kohdalla läheni tasaisen varmasti, kilometri kilometriltä. Noin 12 min välein nauttimani energiat pitivät juoksuni edelleen suhteellisen hyvävoimaisena ja jalatkin kävivät vielä tehokkaasti alamäissä. Pähkinätkin maistuivat hyvälle. Jossain kohtaa keskellä mutaisia polkuja matkassamme kulki myös naisten 65 km kisan voittaja Mia Tuoriniemi. Hänen kanssaan myös pölistiin niitä näitä ja kun hän mainitsi nimen Oravamäki, kuulin minä hänen sanoneen "oravamamma". Tämä väärin kuulemiseni piti tietenkin kertoa ääneen ja nauru raikasi kolmikossamme.
Arviolta 3-4 km ennen huoltoa irtaannuin Juhosta. Alkoi vain jotenkin juoksu tuntua taas hyvältä ja kisan loppu läheni. Oli mukava juosta läpi ne Ryläyksen paikat, missä olimme Minnan kanssa käyneet tutkimusretkellä torstaina. Minna tulikin heti ajatuksiini tässä kohdalla. Pari kilometriä ennen Peiponpellon huoltoa edessäni oli tuttu selkä, maratonia taivaltanut Vesa Viittalahan se siinä. Hän huikkasi iloisesti että Hermannia tässä on jo tunti odoteltukin. Tiedustelin Minnasta ja Vesa kertoi, että tuolla se painelee vähän edellä. Tsempit Vesalle ja tossut rullasivat kohti pohjoista. Sieltähän se Minnan selkä tuli näkyviin edessä, juuri parahiksi ennen huoltoa. Juoksin neidin kiinni hiljakseen ja supattelin imelyydet ilmoille aivan hänen takanaan. Iloisesti hän yllättyikin, tai ainakin siltä vaikutti :D Huollossa vaihdoimme muutamat sanat, mutta ei tähän tehnyt mieli jäädä tanssimaan. Vettä vaan pulloihin, vatsaan ja menoksi. Ihana talkoolainen jäi mieleeni, kun manasi kaataneensa vettä hanskoilleni. Hymyilin iloisesti hänelle ja totesin että herra, tämä on kovin pientä tässä vaiheessa.
Joku huikkasi huollossa, että Jyväskylän mieshän se sieltä tulee. Minä mumisin jotain vastaukseksi ja varmistin vielä mihin suuntaan jatketaan. Viimeinen 10 km taisto oli edessä. Hitto vie, kyllä täältä maaliin päästään ja lopussa vaikka ryömin viimeisen mäen ylös. Pysähtyminen huoltoon tuntui vieneen vähän terää juoksustani, mutta edelleen pystyin jatkamaan suhteellisen hyvissä voimin. Vähänkin jyrkemmät ylämäet ja raput menivät kävellen mutta alamäkeen ja tasaisella juoksussa oli vielä tehoa ja taloudellisuutta. Maratonmatkalaisia tuli ohiteltua edelleen, eli aivan yksin en viimeisiä kilometrejä taittanut. Pitkällä mutaisella ja juurakkoisella suoralla näin valokuvaajan edessäni ja koitin vähän hymyäkin tarjota. Aika muikea ilme tallentui kuvaan :) Alla oleva otos siis by ONEVISION.fi / Juha Saastamoinen
Sitten tupsahdettiinkin aukealle osuudelle, eikä matkaa ollut jäljellä enää kuin noin 5 km. Mielestäni juoksuni ei ollut enää kovin tehokkaan tuntuista ja ihmettelin itsekin, kun toivoin, että voi voi kun saisi juosta tuolla metsäpoluilla kurassa ja juurakossa. Matka tuntui taittuvan siellä leppoisammin. Hetken päästä mentiin jo toiseen suuntaan niiltä nurkilta, mistä mentiin kisan aivan ensimmäisiä kilometrejä. Tupsahdin lopulta hiekkatielle ja arvioin, että maaliin olisi jäljellä noin 3,5 km. Voimia oli vielä jäljellä, koska olin säästänyt toisen geeliä täynnä olleen actimel pullon viimeistä 10 km taistelua varten. Hyvä veto tämäkin, energia imeytyi nopeasti. Tieltä käännyttiin lopulta kohti viimeistä taistelua, noin kahden kilometrin pituista viimeistä, lähes tauotonta nousua. Juuri tässä mäessä Pajunen ja Ansiokin viimeisen taistonsa kävivät. Voin rehellisesti tunnustaa, että mahani oli näillä kohdilla jo aika täynnä. Sijoitukset oli jo ratkottu. Jos olisi pitänyt vielä taistella jonkun kanssa viimeisellä viidellä kilometrillä sijoituksesta, niin kovempaakin olisin päässyt. Mietin jo vähän tulevaa kipeää kroppaa ja varsinkin tänä vuonna minua vaivannutta kireää oikeaa takareittä. Kiitos ja ylistys se onneksi kesti koko tämän jatkuvan ylös ja alas rynkytyksen. Vasta kun viimeinen kilometri oli menossa ja aloin kuulla kuulutuksia ja kannustuksia, lisäsin hieman vauhtia. Maaliin tultiin todella jyrkkään ylämäkeen, joka loiveni sitten tasaiseksi. Kai tuohon nyt sitten voisi vielä vähän hyräyttää sanoi pääni ja sitten spurtattiin. Yhden naisen ohi paahdoin vielä ennen maalia ja eteeni tuli juoksemaan myös arviolta 8-vuotias muksu. En tiedä oliko tämän naisen muksu, mutta jouduin kuitenkin huutamaan lapsoselle, että pois alta täältä tullaan vauhdilla maaliin.
Se oli siinä se. Ei mitään voimakkaita tunteenpurkauksia tällä erää. Eihän siinä. Hienostihan juoksu meni ja olin pirun tyytyväinen. Ehkä siihen olisi kuitenkin jotain taistelua kaivannut vielä viimeisille kilometreille. Nooa ja Markku tulivat minua jututtamaan ja Nooa myös ystävällisesti minua huolsi, kiitos paljon. Markku taisi ilmoittaa minun olevan lopputuloksissa sijalla 11 (160 juoksijaa pääsi maaliin 65 km matkalla). Aikaa minulla oli kulunut reitin taivaltamiseen 8:23 ja sekunnit päälle. Kello läheni tässä vaiheessa puolta neljää iltapäivällä. Tämä vastasi kutakuinkin odotuksiani. Olin oikein tyytyväinen, olihan tämä pisin juoksemani matka koskaan ja heti onnistuin. Juho saapui myös maaliin melko pian minun jälkeen ja häntä piti tietenkin onnitella myös. Tovin päästä maaliin kirmasi myös Paavo ja se olikin iloinen asia se. Pavelzkia säntäsin jututtamaan järjestäjän kuuma makkara kourassa. Hän oli näemmä ohittanut lopun kilometreillä seurassini useita kilometrejä juosseen Mikon, joka saapui myös maaliin pian Paavon jälkeen. Vähän siinä kertailtiin asioita ja onniteltiin toisiamme. Pian tuli maaliin Minnakin ja häntä piti mennä lämmittämään ja jututtamaan. Minna vaikutti tyytyväiseltä suoritukseensa ja siihen, että olin siinä vieressä. Lämmintä ja vähän kuivaa piti kuitenkin saada pian päälle ja sovittiin että lähdetään pian mökille pesulle ja syömään. Haimme varusteitamme säilytyksestä ja muutamia juoksijoita vielä haastattelimme sisätiloissa. Sitten kohti autoparkkia hampaat kalisten. Yksi iloinen yllätys tuli vielä pihalla vastaan: Mikko Vähäniitty, joka oli myös päässyt maaliin hyvissä voimin. Nopeasti vaihdettiin iloiset tunnelmat hänen kanssaan.
Tönkköisin ja jäykin jaloin piipahdimme nopsaan Kolin kaupalla ja sitten rip rap ripeästi mökille pesulle. Ilta kului leppoisissa ja hyvin rauhallisen verkkaisissa tunnelmissa. Ruoka ja juoma maistuivat hyvälle ja saunan mieto lämpö tuntui taivaallisen hyvältä. Köllöttelin lauteilla pitkät tovit selälläni. Myös järvessä kävin tänäkin iltana pulahtamassa ja ai samperi miten rannan matalikossa olleet nyrkin kokoiset ja vähän siitä pienemmät kivet ttuntuivatkin kipeiltä jalkapohjissa. Kaikki syötävä ja juotava maistui hyvin ja nukku-ukoltakin tuli meille puhelu tänä iltana aikaisin. Noin klo 22 aikoihin sammuivat valot ja vintti pimeni. Uni tuli yllättävän nopsaan ja yö oli muutenkin paljon levollisempi, kuin uskalsin toivoa etukäteen. Aamupalan jälkeen ohjelmassa oli enää mökin siivous, johon tartuimmekin tomerasti. Selvästi hyvä siivousduo olimme me. Huomioitavaa kropan kiputiloista oli se, että pakaroissa ja etureisissä ei juuri kipua tuntunut. Kaikkein kipeimmät olivat takareidet ja pohkeet. No okei.. kyllä se vähän tuntui koko kropassa tämä eilinen urakointi ;)
Kotimatka päästiin aloittamaan hieman ennen puolta päivää iloisissa ja onnellisissa tunnelmissa. Kätköjäkin kaiveltiin vielä matkalla esiin. Pistäydyimme nopeasti asunnollani Jyväskylässä, jonne jätin vähän kamppeitani. Tässä vaiheessa Minna vaihtui kuskiksi, meillä oli vielä edessä ajomatka Helsinkiin. Maanantaina Minna meni jo normaalisti töihin mutta minä vietin leppoisaa ja hyvin ansaittua lomapäivää. Rustasin tätä tarinaa ja kävin nauttimassa raikkaasta syysilmasta kätköilyn muodossa. Tiistaina oli puolestaan aika matkustaa vanhempieni luokse Saarijärvelle nauttimaan vielä parista lomapäivästä. Tämän tiistaisen illan kohokohtia on kaksi. Yksi: ilmoitin itseni Karhunkierroksen 83 km kisaan, sekä Minnan 55 km kisaan. Tämä siis edessä toukokuussa 2019. Ehkäpä minusta kuuluu silloin taas lisää. Niin tosiaan.. Kaksi: tämä tarina on valmis. Toivottavasti pers peffa ei puutunut liikaa tätä lukiessa ;) Kiitos ja kuulemisiin ensi vuonna.
Ps. Kiitos kisan kokoon kyhäämälle taholle ja koko iloiselle ja reippaalle talkooväelle, jotka mahdollistivat tämän tapahtuman järjestämisen. Tukijoukoille myös hymy ja halaus :)
Vuosi 2018 on ollut polkujuoksun ja muunkin elämän kannalta minulle erittäin rikas ja opettavainen. Harjoitteluuni on tullut paljon lisää monipuolisuutta ja tehoja. Ylämäet ja alamäet ovat kehittyneet entisestään, tekniikkaa ja taloudellisuutta on tullut myös lisää. Omia rajoja on ollut silloin tällöin kiva kokeilla segmenttien muodossa, ne nostavat kivasti adrenaliinia pintaan. Myös pitkäkestoisten harjoitusten määrä omassa harjoittelussani on selkeästi lisääntymään päin. Tästä erityiskiitokset esitän Katilan Matille, Minnalle sekä koko muulle mahtavalle JTR:n porukalle. Teidän kanssa on ilo ja kunnia treenata, jakaa kokemuksia ja nauttia tästä vahvasta yhteisöllisyyden tunteesta. Kumma juttu: mitä enemmän tätä lajia tekee ja harrastaa, sitä enemmän sitä haluaa oppia tuntemaan lisää polkuja ja suunnittelemaan uusia reittejä. Tuntuu että joka paikkaan olisi mukava päästä "mahdollisimman paljon polkuillen". Kuulostaako tutulta ;) Uusissa maisemissa treenaaminen ja uudet reitit tuovat myös uutta puhtia treeniin, vähän kuin puhtimehu :D
Toukokuussa upeasti sujunut Karhunkierroksen kisa antoi viitteitä siitä, että hieno kesä saattaa olla tulossa. Ja tapasinhan minä ruokailuteltassa myös puolisoni Minnan, jonka kanssa on nyt Kuusamon viikonlopusta eteenpäin kuljettu yhteistä tietä :) Että vielä sellainenkin kirsikka kaakkuun Kuusamosta. Näin sen oli tarkoitus mennä. Varsinaisia kilpailuja kalenterissani oli melko maltillisesti ja suunnitelmiini tuli vielä muutoksia pitkin kevättä ja kesää. Muuttuneiden lomakuvioiden takia Pallas-Hetta jäi osaltani juoksematta heinäkuussa. Tämän tilalle valitsin Pyhällä juostavan Tunturimaratonin, joka kisattiin 11.8. Täälläkin "jouduin" valitsemaan matkaksi varman päälle 10 km sprinttikisan. Tästä viikon päästä minun oli määrä juosta Jämsässä Himos Trailin 52 km kilpailu, enkä näin ollen uskaltanut väsyttää ja rasittaa kroppaa liikaa ennen sitä. Arpaonni oli ollut minulle suosiollinen liittyen tähän Jämsän kisaan ja koska kisa oli muutenkin niin lähellä kotinurkkiani, valikoitui se lopulta kesän isoimmaksi kisakseni. Jämsän ja Kuusamon välillä kisasin ainoastaan juhannuksena juostun perinteisen Kiimasen Savulenkin Saarijärvellä. Nopeus ei ole ainakaan kadonnut minulta koska pystyin kapteenin hattu päässä seilaamaan paattini 10 km kisassa aikaan 39:35. Pyhän Tunturikymppi sujui osaltani erinomaisesti ja pienen onnenkantamoisen avittamana voitin koko kisan. Aikaan olin varsin tyytyväinen myös, vaikka lopun nousuun tuhraantuikin pienen eksymisen takia arviolta 45 sekuntia aikaa. Podiumille nouseminen on osaltani enemmän kuin harvinaista herkkua ja tottahan se hyvältä tuntui. Muista kesän hyvistä juoksureissuista minulla on jäänyt mieleen "Kesäyön unelma" jonka toteuttamisesta kiitokset Tommi Lahtoselle. Hyvässä porukassa juostiin ja seikkailtiin kaunis kesäinen yö keräten treenikilometrejä vajaat 60. Toinen mieleen painunut kesäseikkailu oli Pieksämäellä juoksemamme Vedenjakajareitistö. Hieno kokemus tämäkin. Minnan kanssa on tehty myös monta ihanaa juoksu- ja geokätköilyreissua muun muassa Sipoonkorvessa ja Nuuksiossa.
Jämsän kisasta tuli minulle täydellinen uunissa kärähtänyt pannukakku. Pieleen mennyt kisa opetti minulle valtavasti nöyryyttä lisää! Toki nöyryyttä minulta ei ole puuttunut aiemminkaan, mutta tästä oli hyvä vitsailla, että eipähän pääse mies ylpistymään liikaa. Kisapäivänä lihaksistoni ei toiminut pätkääkään. Jalat olivat lyijynraskaat ja jo reilusti alle 10 km kohdalla aloin aavistella, että nyt on surkea päivä tulossa. Saalamon Janin kanssa taitettiin matkaa yhdessä ja lukuun ottamatta aivan lyhyitä pätkiä juoksuni oli jatkuvasti vaikeaa, suorastaan tuskaista. Tuntui, että kilometri kerralla jalkoihin lisättiin aina puoli kiloa ylimääräistä painoa per jalka. Kiitokset Janille tsempistä ja uskon luomisesta. Alle 20 km juostuani kisani muuttui enemmän kävelyksi kuin juoksuksi ja tässä vaiheessa tiesin, että jätän kisan puolessa välissä kesken. Pelkkä käveleminenkin tuntui tuskastuttavan raskaalta ja menoni muuttui suoranaiseksi laiskiaisen lyllerrykseksi. 26 km kohdalla olin aivan loppu! Päätin etten ala asista sen kummemmin murehtia enkä kiukutella. Paskoja päiviä tulee jokaiselle välillä ja that's life. Toki teimme yhdessä Minnan kanssa tarkat analyysit siitä, mistä epäonnistuminen voisi johtua. Analyyttinen kun olen, niin tarkastin myös mihin 26 km väliaikani olisi riittänyt kyseisen matkan kisassa, joka juostiin myös samana päivänä. Tunsin jopa huvittuneisuutta, että niin surkeasti sujuneella juoksulla olisin sijoittunut tässä lyhyemmässä kisassa melko hyvin. Se antoi uskoa tulevaan. Parempi miettiä niitä aurinkoisia asioita eikä vaipua synkkyyteen. Silloin tämä Hermanni päätti, että vielä minä tänä vuonna kerran nousen ja näytän!
Harjoittelu kohti Kolia sujui osaltani mallikkaasti. Pitkiksiä tuli tehtyä jonkin verran, mutta liikaa en mielestäni lähtenyt repimään missään vaiheessa alkusyksyä. Myös terveystilanteeni pysyi hyvänä. Vanhoilla tutuilla metodeilla mentiin eli monipuolisella liikunnalla ja ilon kautta. Tiesin kyllä, että ei se oma kunto ole mihinkään kadonnut. Rauhassa ja rutiineilla kun mies porskuttaa ja uskoo itseensä, niin hyvä siitä tulee. Täytyy tulla! Viikko viikolta se Vaarojen Maraton sieltä lähestyi ja fokus alkoi kääntyä enemmän kisaa kohden. Olin mitoittanut viimeisen kesälomaviikon tätä tapahtumaa varten niin, että lomani alkaisi keskeltä viikkoa 3.10. ja loppuisi vasta seuraavan viikon perjantaina. Minna saapui luokseni Helsingistä 2.10 illalla, myös hänellä tämä kisaviikko oli otettu lomaa. Matkaan lähdettiin hyvissä tunnelmissa keskiviikkona aamupäivällä. Kamppeeni olin pakannut huolellisesti jo ennen Minnan saapumista, eli niiden kanssa ei enää tarvinnut hieroa matkustuspäivänä. Viikon kaksi ensimmäistä päivää töissä olivat aamuvuoroja ja herätys näihin oli noin 5:00. Olin jo hyvissä ajoin suunnitellut, että pidän nuo aikaiset aamuherätykset päällä koko viikon ja lisään niihin vielä 30 min aamukävelyn. Tämä siksi, että saisin näin kroppaani vähän totutettua aikaiseen aamun herätykseen, joka olisi joka tapauksessa edessä lauantaina. Tulevan kisan startti klo 7:00 aamulla oli yksi mietinnän kohde minulle, jonka kone ja pumppu käyvät luonnostaankin tosi kovilla kierroksilla aikaisin aamulla. Luontaisen iltavirkun olikin syytä laatia vähän sotasuunnitelmaa kisaa varten. Näin jälkikäteen ajateltuna voin sanoa, että suunnitelmani toimi suorastaan erinomaisesti. Aivan satavarmasti tästä oli hyötyä itse kilpailuun.
Matkustustahtimme kohti Kolia oli todella verkkainen. Mutta geokätköjä me tönkijäekspertit kaivoimme esiin sitäkin enemmän. Tämä on kiva yhteinen harrastuksemme juoksemisen ohella, jossa saa myös nauttia luonnosta ja tulee samalla tutustuttua uusiin paikkoihin ja kulttuuriin. Varkaudessa vietetimme myös aikaa ruokaillen sekä Minnan äidin lapsuuden kodin luona piipahtaen. Joensuussa pistäydyttiin ruokaostoksilla hemmetin isossa Prismassa ja täältä pörötettiin lopulta Kolille. Vuokraamamme ihana mökki sijaitsi Hattusaaressa aivan loistavalla paikalla järven rannalla. Avaimet tänne haettuamme saavuimme mökille noin klo 19:45. Mökki oli erittäin moderni, mutta kuitenkin hyvin kotoisa. Juuri sopivan kokoinen meille kahdelle matkalaiselle. Sauna piti tietysti heti lämmittää ja koivuhaloista tulikin ihana lämpö ja löyly. Ruokaa, vähän herkkuja ja ajoissa maate. Kello oli laitettu soimaan seuraavana aamuna 5:30 ja hetihän minä sängystä ponkaisin ylös. Otsalamppu vaan päähän ja vielä pimeään ulkoilmaan heti kävelylle. Aamun kajoa oli kuitenkin jo havaittavissa taivaanrannassa. Järveltä kävi kova tuuli. Pimeässä kävellessä tuntui jotenkin kivalta, että oli vasta torstai. Kolille ei tultu vain kisaamaan, vaan meillä oli aikaa nauttia luonnosta, maisemista, kätköistä ja toistemme seurasta. Niin ja syödä paljon. Vähän sain välillä toista puoliskoa usuttaa syömään enemmänkin ja vakuutella, että syö nyt vaan, tarvitset noita energioita lauantaina :D Tämä se on lomailua parhaimmillaan.
Torstaiksi oli luvattu päivälle hienoa keliä, joten päätimme lähteä nauttimaan siitä Ryläyksen maisemiin samalla kätköjä etsien. Saisimmepahan samalla vähän makupaloja jo tulevasta kisareitistä. Selvennykseksi vielä niin kumpikaan meistä ei ollut käynyt Kolilla aiemmin. "Kissautimme" termospulloon kahvit, vähän muutakin evästä reppuun ja ei kun autolla matkaan. Luontopolku oli selkeä kuljettava ja muitakin tarpojia siellä oli, joiden kanssa myös kuulumisia vaihdoimme. Mukavasti löytyi kätköjäkin reitin varrelta ja aurinko alkoi paistaa. Erityisen lämmin ei keli ollut ja paikka paikoin tuuli oli navakka. Noh sää on pukeutumiskysymys ja yhtä mieltä olimma me siitä, että syksyn kauneus ja kuulaus voittaa ahdistavan kuumat hellepäivät sata-nolla. Tälle "testausretkelle" laitoimme molemmat jalkaan nastakengät kokeilumielessä. Halusimme saada varmuuden siihen, miltä kumpaisenkin meidän jalassa nastakenkä tuntuisi tässä maastossa. Lopputlos: ei nastoilla kisaan. Kaupan kautta kurvattiin mökille pienelle evästykselle ja sitten lähdettiin taas pikku kätkökierrokselle. Tällä erää kulkupelinä olivat mökin pihassa olleet polkupyörät, joilla taitettiin osa matkasta. Itse kätkökierros osoittautui melkoiseksi rymyämiseksi. Välillä reittivalintamme olivat huonoja ja rämmimme pirullisen pusikon läpi sekä kipusimme valtavia ympäristöön sopivia ylämäkiä. Kiire ei kuitenkaan ollut mihinkään ja kevyt liikunta ennen kisaa teki hyvää, kunhan vaan muisti tunkea kitusiin riittävästi naposteltavaa tasaisin väliajoin. Ihania nämä kisaviikot kun saa syödä niin että tuntuu :) Loppuilta kului ruokaa laittaen ja saunassa löylyt sihisivät tietysti taas. Järvessäkin kävin pulahtelemassa joka ilta.
Kisaa edeltävänä aamuna kello soi 5:00 ja ampaisin sängystä yllättävän pirteänä ylös. Olin erittäin tyytyväinen, että edellisenä iltana olimme molemmat nukahtaneet jo noin klo 22 aikoihin. Tämä on oikeasti minulle aikainen aika vaipua uneen. Hyviä merkkejä siis kisan kannalta, pohdin. Jollain lailla olotila tuntui kuitenkin jo huomattavasti jännittyneemmältä ja latautuneemmalta kuin aiemmpina päivinä. Kisa oli edessä seuraavana päivänä, joten tätä olotilaa pidin vain luonnollisena ja hyvänäkin. Luin mukaan ottamani kirjan rauhassa loppuun ja aamupalan jälkeen lähdimme yhteiselle aamureippailulle. Ajoimme Loma-Kolin läpi ja kiipesimme laskettelurinteen ylös kätköä hakemaan. Hirrrrveä mäki heti aamutuimaan mutta kyllähän se rauhassa kiiveten mukavasti taittui. Tässä vaiheessa ei kannattanut ruveta itseä liikaa väsyttämään. Päiväksi oli ennustettu kelin muuttuvan reilusti huonompaan suuntaan: lunta, räntää ja tuulta olisi luvassa. Päätimme käydä vielä etsimässä muutamia kätköjä ennen mökille paluuta ja rupuista keliä. Onneksi huonoa keliä edelsi pelkkä lumisade ja tästä pystyi vielä jopa nauttimaan. Mäkiä saimme kiivetä edelleen, kyllä olikin työläs kätkösarja viritetty tänne ympäristöön. Keli oli kuitenkin selvästi muuttumassa huonoksi ja totesimme olevamme onnekkaita, ettei tuossa kelissä tarvinnut matkustaa Keski-Suomesta Kolille. Tässä välissä oli aika palata mökille syömään ja lepäilemään.
Kisakeskukselle lähdettiin ajamaan klo 16 paikkeilla edelleen epävakaisessa kelissä. Lunta ja räntää oli jäänyt maahan ja hiekkatie oli paikoin erittäin liukas. Auto saatiin kohtuullisen hyvin parkkiin ja ei kun ekan kerran aistimaan tulevan kisan tunnelmia nyt myös järjestävän tahon ja kanssakilpailijoiden kanssa. Jollain lailla tunnelma vaikutti jännittyneeltä. Ehkä surkea keli toi omat mausteensa. 130 km perusmatkan urakoitsijoiden startti oli enää noin kolmen tunnin päässä edessä mutta onneksi vesilumiräntä oli lopettanut syöksynsä alas taivaalta. Läpimärkää ja sysipimeää heillä tulisi joka tapauksessa olemaan. On ne vaan aika sisukkaita sissejä, mietin. Jyväskylästäkin urheita metsomiehiä säntäsi metsään kolme kappaletta. Yksi nousi upeasti myös podiumille. En tiedä juoksiko Pekka elämänsä kisan omasta mielestään mutta oli ainakin minun mielestä aivan titaaninkova veto. ONNEA! Tuttuja naamoja alkoi kisakeskuksella tulla jonkin verran vastaan ja ennakolta samaa tasoa kanssani oleva Mikko Vähäniitty saatiin jututettua. Pitkäksi aikaa emme kuitenkaan paikalle jääneet, vaan halusimme jo lähteä laittamaan varusteita kuntoon aamuksi.
Varusteitten kanssa säätämisessäkin voi mielestäni oppia ja itsensä tankkaamista kisan aikana kannattaa tosissaan suunnitella jo ennen kisaa. Tämän olen oppinut viimeisen vuoden aikana. Ja herkkuja minulla riittikin. Minigrip-pusseihin sujahti melko pehmeitä karkkeja neljää eri sorttia sekä yhteen pussiin suklaata. Dexalin colan makuista 30 gramman geeliä tyhjensin yhteensä 10 kpl kahteen pieneen Actimel-pulloon joissa kierrekorkit. Loistavasti toimi tämä, loppui kuin seinään rasittava geelien aukominen kesken kisan! Lisäksi oli vielä suolaisia pähkinöitä, pieni erä hunajaa sekä kahdessa pussissa suolaa. Kahdella puolen litran lötköpullolla tuumailin selviäväni mutta selän puolelle päätin kuitenkin varmuuden vuoksi ottaa vielä kolmannen pullon. Varusteissani oli vielä pakolliset avaruuslakana ensiside ja puhelin, vessapaperia, kuoritakki, ohut pitkähihainen paita sekä varasukat ja toiset hanskat. Näillä mentäisiin. Eväitä pussittaessani minulle tuli jostain syystä armeija mieleen ja heitin Minnalle, että ihan kuin tässä olisi johonkin taisteluun valmistautumassa ja panoksia tässä lipastetaan. Ja sitten tietysti naurettiin. Muutenkin naurettiin ja vitsailtiin näiden päivien aikana paljon. Yksi hauska "hanskaepisodikin" meille sattui josta veistettiin huumoria :D Olo tuntui rauhalliselta, mutta kuitenkin jännittyneeltä. Mielestäni kuitenkin aika sopivalta. Monta kertaa olinkin todennut näiden päivien aikana että ei tästä paljon paremmin ja rennommin pysty kilpailuun valmistautumaan. Minna toi oman jännityksensä esiin ehkä voimakkaammin ääneen. Minulla jännitys puolestaan näkyy hiljaisuutena ja ehkä pienenä vetäytymisenä. Saunan jälkeen mentiin hyvissä ajoin punkkaan ja sovittiin vielä aamun kuviot selväksi. Osasin odottaa, että uni ei tule tänä iltana alkuunkaan niin hyvin kuin edellisenä, ja eihän se tullutkaan. Noin 23 aikaan hain vielä kassistani hieman lisää melatoniinia ja lopulta vajosin unilaaksoon arviolta 23:30 aikoihin. Vierestä kuului jo pihinää paljon aiemmin.
Kello soi aamulla 4:50 ja olin tätä ennen hereillä jo noin 20 min. Melko pirteänä ponnistin ylös ja siitä meidän aamutoimet alkoi ripeästi. Minna alkoi keittää puuroa ja kahvia. Itse vedin hammaspyykin ja vessan jälkeen jo kisavaatteet päälle ja sitten saikin jo alkaa melkein syödä. Kisa-asuni koostui JTR:n vetoketjullisesta t-paidasta + irtohihoista, JTR:n pannasta, Salomonin pitkistä trikoista, urheiluboksereista, Injinin paksuista ja mukavista varvassukista sekä erinomaisesti toimineista La Sportivan polkujuoksukengistä. Varusteet pakkasin Salomonin Sense Ultra 5 liiviin, hyvin pelasi. Tein vielä muistilistallani olevat muutamat pienet rutiinit alta pois. Aamupalaksi maistui puuro mehukeitolla ja banaanilla. Lisäksi pari voileipää, kahvia, vähän smoothieta ja mehua. Vähän ennen lähtöä join vielä lasin colaa ja söin muutaman sipsin. Kyllä minulle ruoka maistuu :P Olin valmis lähtöön jo noin 5:45. Minnalla kesti vielä tovin omien kamppeittensa kanssa. Minä odottelin kiltisti ja pysyin rauhallisena, ajattelin että tässä on hyvää aikaa keskittyä. Pääsimme matkaan kohti kisakeskusta pari minuuttia yli 6 aamulla. Onneksi yöllä ei ollut pakkasta ja pystyimme ajamaan kisakeskukselle hyvää kyytiä. Aikataulu näytti siltä, että vielä ehdin hyvin käydä vessassakin ennen omaa starttia ja ehdinkin. Muutakin JTR:n porukkaa ehdin jututtaa, Paavoa etenkin, jonka kanssa oli tarkoitus lähteä yhdessä matkaan. Sitten tapahtui jotain omituista herpaantumista. Minna meni vielä itse vessaan, (hänen kisansa startti oli vasta 9:00) kun minun olisi pitänyt jo lähteä siirtymään starttipaikalle. Kello oli tällöin jo jotain tyyliin 6:50. Minun oli määrä antaa päälläni ollut lämpimämpi takki hänelle juuri ennen starttia. Minnan tultua vessasta tajusin yht'äkkiä että nyt tulee hitonmoinen kiire starttiin. Ja tuli. Ja myöhästyinkin vähän..
Painelin rappuja alas kohti starttipaikkaa melkoisella kiireellä ja siellä otettiin jo lähtölaskentaa. 10..9..8.... Minnaa ei näkynyt takanani. Jonkin verran olin hermostunut mutta en panikoinut ja odotin. Kun sain Minnan näkyviin, huusin hänelle että laitan takin tähän kaiteen päälle ja säntäsin matkaan, lähtölaukaus oli tuolloin jo kajahtanut. Perältähän sitä sitten lähdettiin matkaan. Ei mennyt nyt niinkuin strömssöössä ja junan vessassa vai miten se oli. Hivenen minua kiukuttikin mutta ohittelin porukkaa kuitenkin maltilla ja näin useita muitakin JTR:n juoksijoita. Matinkin näin ja se ilostutti, samoin Teron ja Antin naamat piristivät pikkuista sisällä kiehuvaa känkkäränkkää. Hetken päästä takanani oli myös Paavo, joka toi rauhallisella olemuksellaan rauhallisuutta myös minuun. Thänks Paavo. Tästä se matka sitten pikkuhiljaa lähti kulkemaan. Ei mikään unelma alku mutta matkaan päästiin ja meno tuntui ainakin parin ensimmäisen kilometrin osalta hyvältä.
Pikkuhiljaa matka taittui ja Paavon kanssa ohiteltiin juoksijoita tasaiseen tahtiin. Mäkrällä saatiin jo muutaman kilometrin juoksun jälkeen maistaa ensimmäisiä nousuja, mutta hyvin jalka nousi niihinkin. Tässä vaiheessa olin iloinen, että olin heräillyt aikaiseen koko viikon ja käynyt sielun ja ruumiin herättelyillä. Pikkuhiljaa jo tutuksi käyvä Laineen Jenni porhalsi alkumatkasta meidän kanssa melko samaa vauhtia. Tai no alamäkiin hän meni hirmu lujaa mutta muuten vauhti oli samaa meidän kanssa. Aamu alkoi vähitellen valkenemaan erittäin kauniina ja varsinkin kallioisilta kohdilta oli paikka paikoin huikeita näkymiä kun aurinko työnsi valoaan sumun seasta. Paavo pysähtyi valokuvaakin ottamaan tästä ihanasta näkymästä. Yhden jyrkän alamäen lopussa minulla jäi mieleen takaani kiitäneet Paavo ja Jenni jotka täräyttivät molemmat vauhdilla mäen alla olleeseen pieneen suohon. Tunsin tästä pientä hilpeyttä, myönnettäköön. Jonkun tovin päästä tästä edellämme alkoi mennä melko sopivaa vauhtia porhaltanut kasa urheita polun tallaajia. Sieltä löytyi Mikko V, Tomi S, Piia Siitonen sekä minulle uusi tuttavuus Teemu Takkula. Omien muistikuvieni mukaan irtaannuin Teemun kanssa tästä porukasta melko nopsaan ja suuni läpätti tuttuun tyyliin tarinaa. Teemun kanssa oli mukava höpöttää, kiitos vain juttuseurasta :)
Rykiniemen kahluupaikkaa vajaa 20 km kohdalla olin vähän jännittänyt etukäteen, mutta hyvinhän se ylitys sujui naruista kiinni pitäen eikä vesikään erityisen kylmältä tuntunut. Muutenkin kengät olivat jo valmiiksi märät. Sitten olikin aika juoda ja täyttää samalla pullot järjestäjän vesipisteellä. Paavo, Piia ja muutama muu juoksija paineli tässä vaiheessa taas edelleni. Minun koneisto tarvitsee melko paljon nestettä ja siksi en hätäillyt pullojen kanssa turhaan. Muutenkaan en hätäillyt tai panikoinut koko kisan aikana missään vaiheessa. Ihan selkeää henkistä kasvua on tapahtunut! Pian huollon jälkeen jäivät kaikki muut samassa nipussa olleet juoksijat taakse. Askeleeni oli terävä ja ahnas ja jotenkin havahduin siihen, että nyt saa Heikki juosta aivan ylhäisessä yksinäisyydessä. Ensimmäistä kertaa koko päivänä keskityin vain omiin ajatuksiini. Namia, suklaata, geeliä ja pähkinää meni kurkusta alas vuorotahtiin ja nautin menosta. Himalajan suolaakin kouraisin pieniä määriä pussista pari kertaa kisan aikana. Pidin vauhtini mielestäni melko sopivana ja noin 5 km itsekseni juostuani aloin nähdä edelläni pienen jonon juoksijoita. Pari kilometriä vielä rauhassa ja olin heidän kannassaan. Hienostihan tämä menee, hyvää peesiä edellä ja vauhti vaikutti sopivalta.
Alla oleva kuva: Valokuvaaja Kari Kuninkaanniemi
Vähän aikaa perässä hyssyttelin hiljaa ja kuulostelin jengin vauhtia, se tuntui itselleni sopivalta. Vähän hiljaisen oloista oli porukka mutta ei ollut kauaa hiljaista, kun liityin mukaan. Edelläni juoksi oikein mukavan oloinen Mikko-niminen kaveri, jonka kanssa tuli höpöteltyä kaikenmoista maailman menosta. Jo siinä jossain vaiheessa arvuuteltiin, että pitääkö "asioidenkyseenalaistaja-Heikin" kaivaa karvahattua esiin. Hyvää huumoria :) Oluesta ei olisi kannattanut alkaa puhua, koska alkoi tehdä hirveästi mieli kylmää keskiketteräistä. Noo illalla sitä sitten saikin hörpätä pizzan kaverina. Hauska tapaus oli myös, kun Mikko tiedusteli, että ketäs kovia menijöitä Jyväskylästä löytyy. Mainitsin muun muassa Piian nimen ja pian edestäni kuuluikin, että kyllä kova menijä tuo vaimo on. Miehensä Jari siinä mennä porskutti. Samassa köörissä oli myös Juho M, jonka kanssa lopulta taivalsinkin ylivoimaisesti pisimmän matkan yhdessä tämän kisan aikana. Kilometrit taittuivat nopsaan ja noin 40 km kohdalla ollut Kiviniemen huolto alkoi lähestyä. Muistelen, että tässä vaiheessa porukassamme oli vielä tällöin Mikko, minä, Jari ja Juho.
Oloni alkoi tuntua melko kurjalta noin kilometriä ennen huoltoa. Epäilin että en ole juonut tarpeeksi ja lötkötkin jo lörpöttivät tyhjyyttään edessäni. Niin ja olihan minulla se yksi ylimääräinen lötkö selän puolella, mutta enpä vain syystä tai toisesta pyytänyt ketään herroista sitä minulle kaivamaan. Idiootti minä ja isoin virheeni kisan aikana. Odotin huoltoa kärsimättömänä ja vatsanikin aikoi jo tuntua jotenkin kramppiselta, vatsalihaksia särki. Lopulta huolto oli edessä ja siellä oli iso tohina ja hyvä pöhinä käynnissä. Järjestäjät ja talkoolaiset olivat oikein ystävällisiä, kiitos teille ja myös kannustusta tuli mukavasti. Kisan ehdottomasti surkein ja epäuskoisin vaiheeni oli minulla nyt käsillä. Join vettä melko reippaasti ja tunsin heti että se tuli tosi tarpeeseen. Silti olo tuntui jotenkin huteralta ja oksettavalta. Lötköpullot täyteen ja vielä yksi pahvimukillinen vettä koneeseen. Seuraavana alkoi yökkiminen ja kun lähdin vähitellen taivaltamaan tietä eteenpäin, tuli oksennusta. Vähän surkealta se olo tuntui ja tuumailin, että hohhoh 25 km olisi vielä jäljellä. Ai niin ja tulihan Paavo tosiaan huoltoon juuri, kun lähdin itse pois paikalta yökkien. Paavon tahtoa uhkuva katse ja käden läpsäytys antoivat minulle vähän lisää tarmoa. Jengi katsoi kun Hermanni yökki ja juoksi ja jotain vähän koomista tässä oli. Juho ja Mikko kipusivat eteenpäin jo noin sadan metrin päässä. Ei siinä auttanut kuin koota vaan ajatukset ja toivoa, että vatsa pelaisi. Rauhassa siis vaan taas matkaan ja oman kropan tuntemuksia kuunnellen. Ihme ja kumma, pystyin taas pikkuhiljaa jopa nauttia juoksemisesta.
Pari kilometriä huollosta ja olin ottanut iloiset veikkoset kiinni ja vaikutti siltä, että energiakin upposi koneeseen eikä yökkimistä enää tullut. Toivon tulukset raapivat kipinöitä mielessäni, ehkä minä sittenkin pääsisin täältä ehjin nahoin maaliin! Näillä vaihein porukkaa alkoi olla isoissa nipuissa edellämme, maratonmatkalaisia, joita piti ohitella isoissa määrin. Hyvin antoivatkin tietä, ei voi valittaa. Juhon kanssa taitoimme matkaa tässä vaiheessa kahden ja jutustelimmekin välillä. Nämä kilometrit 40-50 olisivat olleet henkisesti todella raskaita juosta yksin. Onneksi minulla oli mukava matkamies seurana. Peiponpellon huolto noin 55 km kohdalla läheni tasaisen varmasti, kilometri kilometriltä. Noin 12 min välein nauttimani energiat pitivät juoksuni edelleen suhteellisen hyvävoimaisena ja jalatkin kävivät vielä tehokkaasti alamäissä. Pähkinätkin maistuivat hyvälle. Jossain kohtaa keskellä mutaisia polkuja matkassamme kulki myös naisten 65 km kisan voittaja Mia Tuoriniemi. Hänen kanssaan myös pölistiin niitä näitä ja kun hän mainitsi nimen Oravamäki, kuulin minä hänen sanoneen "oravamamma". Tämä väärin kuulemiseni piti tietenkin kertoa ääneen ja nauru raikasi kolmikossamme.
Arviolta 3-4 km ennen huoltoa irtaannuin Juhosta. Alkoi vain jotenkin juoksu tuntua taas hyvältä ja kisan loppu läheni. Oli mukava juosta läpi ne Ryläyksen paikat, missä olimme Minnan kanssa käyneet tutkimusretkellä torstaina. Minna tulikin heti ajatuksiini tässä kohdalla. Pari kilometriä ennen Peiponpellon huoltoa edessäni oli tuttu selkä, maratonia taivaltanut Vesa Viittalahan se siinä. Hän huikkasi iloisesti että Hermannia tässä on jo tunti odoteltukin. Tiedustelin Minnasta ja Vesa kertoi, että tuolla se painelee vähän edellä. Tsempit Vesalle ja tossut rullasivat kohti pohjoista. Sieltähän se Minnan selkä tuli näkyviin edessä, juuri parahiksi ennen huoltoa. Juoksin neidin kiinni hiljakseen ja supattelin imelyydet ilmoille aivan hänen takanaan. Iloisesti hän yllättyikin, tai ainakin siltä vaikutti :D Huollossa vaihdoimme muutamat sanat, mutta ei tähän tehnyt mieli jäädä tanssimaan. Vettä vaan pulloihin, vatsaan ja menoksi. Ihana talkoolainen jäi mieleeni, kun manasi kaataneensa vettä hanskoilleni. Hymyilin iloisesti hänelle ja totesin että herra, tämä on kovin pientä tässä vaiheessa.
Joku huikkasi huollossa, että Jyväskylän mieshän se sieltä tulee. Minä mumisin jotain vastaukseksi ja varmistin vielä mihin suuntaan jatketaan. Viimeinen 10 km taisto oli edessä. Hitto vie, kyllä täältä maaliin päästään ja lopussa vaikka ryömin viimeisen mäen ylös. Pysähtyminen huoltoon tuntui vieneen vähän terää juoksustani, mutta edelleen pystyin jatkamaan suhteellisen hyvissä voimin. Vähänkin jyrkemmät ylämäet ja raput menivät kävellen mutta alamäkeen ja tasaisella juoksussa oli vielä tehoa ja taloudellisuutta. Maratonmatkalaisia tuli ohiteltua edelleen, eli aivan yksin en viimeisiä kilometrejä taittanut. Pitkällä mutaisella ja juurakkoisella suoralla näin valokuvaajan edessäni ja koitin vähän hymyäkin tarjota. Aika muikea ilme tallentui kuvaan :) Alla oleva otos siis by ONEVISION.fi / Juha Saastamoinen
Sitten tupsahdettiinkin aukealle osuudelle, eikä matkaa ollut jäljellä enää kuin noin 5 km. Mielestäni juoksuni ei ollut enää kovin tehokkaan tuntuista ja ihmettelin itsekin, kun toivoin, että voi voi kun saisi juosta tuolla metsäpoluilla kurassa ja juurakossa. Matka tuntui taittuvan siellä leppoisammin. Hetken päästä mentiin jo toiseen suuntaan niiltä nurkilta, mistä mentiin kisan aivan ensimmäisiä kilometrejä. Tupsahdin lopulta hiekkatielle ja arvioin, että maaliin olisi jäljellä noin 3,5 km. Voimia oli vielä jäljellä, koska olin säästänyt toisen geeliä täynnä olleen actimel pullon viimeistä 10 km taistelua varten. Hyvä veto tämäkin, energia imeytyi nopeasti. Tieltä käännyttiin lopulta kohti viimeistä taistelua, noin kahden kilometrin pituista viimeistä, lähes tauotonta nousua. Juuri tässä mäessä Pajunen ja Ansiokin viimeisen taistonsa kävivät. Voin rehellisesti tunnustaa, että mahani oli näillä kohdilla jo aika täynnä. Sijoitukset oli jo ratkottu. Jos olisi pitänyt vielä taistella jonkun kanssa viimeisellä viidellä kilometrillä sijoituksesta, niin kovempaakin olisin päässyt. Mietin jo vähän tulevaa kipeää kroppaa ja varsinkin tänä vuonna minua vaivannutta kireää oikeaa takareittä. Kiitos ja ylistys se onneksi kesti koko tämän jatkuvan ylös ja alas rynkytyksen. Vasta kun viimeinen kilometri oli menossa ja aloin kuulla kuulutuksia ja kannustuksia, lisäsin hieman vauhtia. Maaliin tultiin todella jyrkkään ylämäkeen, joka loiveni sitten tasaiseksi. Kai tuohon nyt sitten voisi vielä vähän hyräyttää sanoi pääni ja sitten spurtattiin. Yhden naisen ohi paahdoin vielä ennen maalia ja eteeni tuli juoksemaan myös arviolta 8-vuotias muksu. En tiedä oliko tämän naisen muksu, mutta jouduin kuitenkin huutamaan lapsoselle, että pois alta täältä tullaan vauhdilla maaliin.
Se oli siinä se. Ei mitään voimakkaita tunteenpurkauksia tällä erää. Eihän siinä. Hienostihan juoksu meni ja olin pirun tyytyväinen. Ehkä siihen olisi kuitenkin jotain taistelua kaivannut vielä viimeisille kilometreille. Nooa ja Markku tulivat minua jututtamaan ja Nooa myös ystävällisesti minua huolsi, kiitos paljon. Markku taisi ilmoittaa minun olevan lopputuloksissa sijalla 11 (160 juoksijaa pääsi maaliin 65 km matkalla). Aikaa minulla oli kulunut reitin taivaltamiseen 8:23 ja sekunnit päälle. Kello läheni tässä vaiheessa puolta neljää iltapäivällä. Tämä vastasi kutakuinkin odotuksiani. Olin oikein tyytyväinen, olihan tämä pisin juoksemani matka koskaan ja heti onnistuin. Juho saapui myös maaliin melko pian minun jälkeen ja häntä piti tietenkin onnitella myös. Tovin päästä maaliin kirmasi myös Paavo ja se olikin iloinen asia se. Pavelzkia säntäsin jututtamaan järjestäjän kuuma makkara kourassa. Hän oli näemmä ohittanut lopun kilometreillä seurassini useita kilometrejä juosseen Mikon, joka saapui myös maaliin pian Paavon jälkeen. Vähän siinä kertailtiin asioita ja onniteltiin toisiamme. Pian tuli maaliin Minnakin ja häntä piti mennä lämmittämään ja jututtamaan. Minna vaikutti tyytyväiseltä suoritukseensa ja siihen, että olin siinä vieressä. Lämmintä ja vähän kuivaa piti kuitenkin saada pian päälle ja sovittiin että lähdetään pian mökille pesulle ja syömään. Haimme varusteitamme säilytyksestä ja muutamia juoksijoita vielä haastattelimme sisätiloissa. Sitten kohti autoparkkia hampaat kalisten. Yksi iloinen yllätys tuli vielä pihalla vastaan: Mikko Vähäniitty, joka oli myös päässyt maaliin hyvissä voimin. Nopeasti vaihdettiin iloiset tunnelmat hänen kanssaan.
Tönkköisin ja jäykin jaloin piipahdimme nopsaan Kolin kaupalla ja sitten rip rap ripeästi mökille pesulle. Ilta kului leppoisissa ja hyvin rauhallisen verkkaisissa tunnelmissa. Ruoka ja juoma maistuivat hyvälle ja saunan mieto lämpö tuntui taivaallisen hyvältä. Köllöttelin lauteilla pitkät tovit selälläni. Myös järvessä kävin tänäkin iltana pulahtamassa ja ai samperi miten rannan matalikossa olleet nyrkin kokoiset ja vähän siitä pienemmät kivet ttuntuivatkin kipeiltä jalkapohjissa. Kaikki syötävä ja juotava maistui hyvin ja nukku-ukoltakin tuli meille puhelu tänä iltana aikaisin. Noin klo 22 aikoihin sammuivat valot ja vintti pimeni. Uni tuli yllättävän nopsaan ja yö oli muutenkin paljon levollisempi, kuin uskalsin toivoa etukäteen. Aamupalan jälkeen ohjelmassa oli enää mökin siivous, johon tartuimmekin tomerasti. Selvästi hyvä siivousduo olimme me. Huomioitavaa kropan kiputiloista oli se, että pakaroissa ja etureisissä ei juuri kipua tuntunut. Kaikkein kipeimmät olivat takareidet ja pohkeet. No okei.. kyllä se vähän tuntui koko kropassa tämä eilinen urakointi ;)
Kotimatka päästiin aloittamaan hieman ennen puolta päivää iloisissa ja onnellisissa tunnelmissa. Kätköjäkin kaiveltiin vielä matkalla esiin. Pistäydyimme nopeasti asunnollani Jyväskylässä, jonne jätin vähän kamppeitani. Tässä vaiheessa Minna vaihtui kuskiksi, meillä oli vielä edessä ajomatka Helsinkiin. Maanantaina Minna meni jo normaalisti töihin mutta minä vietin leppoisaa ja hyvin ansaittua lomapäivää. Rustasin tätä tarinaa ja kävin nauttimassa raikkaasta syysilmasta kätköilyn muodossa. Tiistaina oli puolestaan aika matkustaa vanhempieni luokse Saarijärvelle nauttimaan vielä parista lomapäivästä. Tämän tiistaisen illan kohokohtia on kaksi. Yksi: ilmoitin itseni Karhunkierroksen 83 km kisaan, sekä Minnan 55 km kisaan. Tämä siis edessä toukokuussa 2019. Ehkäpä minusta kuuluu silloin taas lisää. Niin tosiaan.. Kaksi: tämä tarina on valmis. Toivottavasti pers peffa ei puutunut liikaa tätä lukiessa ;) Kiitos ja kuulemisiin ensi vuonna.
Ps. Kiitos kisan kokoon kyhäämälle taholle ja koko iloiselle ja reippaalle talkooväelle, jotka mahdollistivat tämän tapahtuman järjestämisen. Tukijoukoille myös hymy ja halaus :)
Kommentit
Lähetä kommentti