Vaaroja edessä: niitä päin! Raportti juoksuvuodesta 2019 sekä VM 65 km kisaraportti

Tervehdys arvoisat lukijat!

Juoksuaiheista tarinaa pukkaa minulta ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Asioiden jäsentely päässä mylläävistä ajatuksista ja ideoista valmiiksi blogituotokseksi ottaa oman aikansa. Tähän vuoteen on mahtunut paljon isoja tunteita ja negatiivisiakin kokemuksia. Välillä henkinen kanttini on ollut kovalla koetuksella. Päädyin jo noin kuukausi sitten ratkaisuun kirjoittaa tämä juoksukausi omalta osaltani pakettiin yhdellä kirjoituksella. Syy tähän on melko simppeli: kisakausi jäi osaltani valitettavan lyhyeksi. Kausi oli lyhyt, mutta onnistunut. Ne lukijat, joita kiinnostaa vain kisaraporttini Vaarojen Maratonilta, voivat siirtyä suosiolla "Kohti kauden huipennusta, Vaarojen Maratonia"- osioon. Muut käykää jääkaapilla, ottakaa mukava asento sohvalla ja varatkaa aikaa lukemiseen :)

 Kevättalven kuulumisia. Ja mitä sitten tapahtuikaan…

Omalta osaltani vuoden 2019 kisakausi poluilla starttasi Himoksella helmikuussa juostulta Winter Trail kisasta, jossa onnistuin hyvin. Pientä jännitystä tähänkin kisaan mahtui: starttasin koko joukon hänniltä hieman myöhässä koska emme olleet selvittäneet Minnan kanssa, missä starttipaikka on. Hienosti alkoi homma mutta hei, seinällä on peili, jota voi katsoa! Juoksin hitonmoisella kiireellä pää kolmantena jalkana starttipaikalle juuri, kun muut juoksijat säntäsivät matkaan. Lämmin takkikin lensi päältä jollekin kaverille, joka luovutti sen perässä pyöräilleelle Minnalle. Pienen kiukun jälkeen rauhoituin ja juoksu lähti kulkemaan hyvin. Kolme kierrosta kierrettiin talvisissa maastoissa hyvin tampatulla polulla, matkaa kisassa kertyi noin 23 km. Sain kierroskoneestani hyvin tehot irti, vaikka orastavat pohjekrampit alkoivat väläytellä tuloaan jo toisen kierroksen alussa. Saavuin maaliin kovien suunnistajien jälkeen seitsemäntenä ja Juha Taini nappasi minut heti haastatteluun. Kai ne jorinani ihan järkeviä olivat, vaikka olo sangen pölähtänyt olikin. Tästä tapahtumasta jäi erittäin positiiviset tunnelmat ja tänne tulen palaamaan tammikuussa 2020, mikäli pakkasta ei ole liikaa. Tuo kuvassa näkyvä torttu oli muuten myös hyvää :P

 Valokuva: Marko Pitkänen 

                                                                                                     

Kevättalvi eteni vähitellen juoksukilometrejä nostaen ja pikkuhiljaa kuntoa kohottaen. Toukokuussa juostavat Bodom Trail ja NUTS Karhunkierros olivat jo kirkkaana mielessä ja töitä paiskittiin niiden eteen. Huhtikuussa juoksukuntoni alkoi tuntua jo melko hyvältä ja teinkin useita pitempiä lenkkejä keräten niissä myös runsaasti nousumetrejä. Karhunkierroksen 80 km matka mielessä tietenkin. Kaikki ei kuitenkaan mene aina suunnitellusti ja tänä vuonna oli minun vuoroni kohdata epäonnea. Heti pääsiäisen jälkeen sain renkaanvaihtotöissä vasempaan jalkaani pohjehermohalvauksen, eli peroneuspareesin. Edellisenä päivänä juostu 37 km lenkki höystettynä seuraavan päivän fyysisesti rankalla työrupeamalla, joka sisälsi paljon kyykistelyä, ”laukaisi” vamman. Se oli sitten siinä. Jalka alkoi läpsyä kävellessä eikä nilkka koukistunut. En pystynyt varaamaan vasemmalle kantapäälleni lainkaan painoa. Minulla meni usea päivä aikaa tajuta, että minulla on nyt vamma ja juoksut on tällä erää juostu osaltani. En ole ollut koskaan aiemmin telakalla, joten tämä oli täysin uusi tilanne minulle. ISO kolaus kilpeeni, joka on myös kasvattanut minua henkisesti ison vuoren verran tänä vuonna.

Muutaman epäuskoisen päivän jälkeen varasin ajan fysioterapeutille, että saisin jotain tolkkua siihen, miten lähteä etenemään vamman kanssa. Olo oli masentunut. Kisakausi oli juuri alkamassa ja ilmoittautumisia oli paljon sisässä. Optimoven osaava ja lupsakka fysioterapeutti Tommi Tatti oli isona apuna kuntoutumisessani ja haluankin jo tässä vaiheessa esittää hänelle julkiset kiitokseni. Hän kirjoitti minulle myös todistuksen, jotta sain siirrettyä Bodom Trailin osallistumisen ensi vuodelle. Kisapaikalla olin kuitenkin läsnä, koska puolisoni Minna osallistui kisaan ja hienosti hän juoksikin. Oli kyllä aivan helvetin rankkaa olla paikalla ja katsoa toisia juoksijoita, voin sen ihan rehellisesti myöntää. Kannustin kuitenkin jengiä ärhäkkäästi NUTS kelloa samalla kilistäen. Päässäni velloi kuitenkin jo ikävä ajatus, myös Karhunkierros tulisi jäämään osaltani väliin. Tässä vaiheessa minulla ei ollut minkäänlaista intoa edes lähteä Kuusamoon, kun otti niin paljon päähän tämän vamman ajankohta. Tommin ohjeilla jumppasin jalkaani pikkuhiljaa parempaan kuntoon. Hermovammat vaativat kuitenkin oman aikansa, eikä ollut mitään varmuutta siitä, missä vaiheessa kuluvaa vuotta pääsisin taas kisaamaan. Kun en voinut juosta, niin keskityin oheisharjoitteluun. Erityisesti vesijuoksusta olen alkanut tänä vuonna pitää kovasti ja siitä onkin tullut minulle uinnin ohella pysyvä liikuntamuoto. Maastopyöräily ja voimaharjoittelu maistuivat myös. Keskivartalo ja lantion seutu ovatkin pysyneet kiitettävän hyvin ojennuksessa kisatilanteissa. Kävelylenkeillä käynti ei minua erityisemmin innostanut, koska oman läpsyvän jalan ääntä ei ollut kauhean kiva kuunnella. Maastossa kävellessä jalka myös kopisi ikävästi kiviin, juuriin ym. esteisiin, koska sen liikerata ei ollut normaali.

Kuusamoon päätin lopulta kuitenkin lähteä mukaan, koska olin jo vähitellen hyväksynyt tilanteeni. Tuntui hyvältä, kun oli saanut hyväksytettyä itselleen, että vammat vain kuuluvat tämän lajin luonteeseen ja niitä tulee jossain vaiheessa jokaiselle vastaan. Päätin ilmoittautua tapahtumaan talkoolaiseksi ja sovimme kisajohtaja Eeron kanssa, että menen lauantaina Konttaisen huoltopisteelle hommiin. Ja voi veikkoset ja hilkkaset sentään miten mukava ja työntäyteinen pitkä päivä siitä tulikaan. Ehdin päivän aikana täyttää varmasti useita satoja pulloja. Toisten kannustaminen ja psyykkaaminen oli aidosti mukavaa puuhaa. Luonne, joka haluaa auttaa ihmisiä, nosti selvästi päätään huoltopisteellä touhutessa. Niin monet hyvät läpät lensivät ilmassa päivän kuluessa, välillä vähän ruokottomampaakin juttua ;) Palkaksi sain tusinoittain hymyjä, kiitoksia ja erityisen hyvän mielen! Toivottavasti suhaamiseni on jäänyt jonkun juoksijan mieleen. Saavuin illalla takaisin mökillemme vasta 21 jälkeen ja olin varmasti yhtä väsynyt, kuin varsinaiseen juoksuun osaa ottanut Minna. Alla olevassa kuvassa mahtava polkujuoksija Venäjältä: Ivan Bogdanov!

          Valokuva: Niklas Suominen  

Juhannuksen jälkeen minun oli määrä juosta Aulangossa mutta kuntoutumiseni oli edelleen pahasti kesken. Olisin toki voinut tehdä tyhmiä ratkaisuja ja juosta jalalla, joka ei toimi kunnolla. Mitään varsinaista kipua jalassa ei ollut missään vaiheessa, siitä ei tässä hermovammassa ollut kyse. Aulankoon en matkustanut ollenkaan, joten tähän mennessä se on BTTF kiertueen ainoa kisa, missä en ole käynyt paikan päällä. Noh ehkä ensi kesänä sitten. Tännekin siirsin Tommin kirjoittamalla todistuksella osallistumiseni ensi vuodelle. Heinäkuussa olisi puolestaan ollut edessä ensimmäinen yli 100 km kisani NUTS Ylläs-Pallas-Hetta- tapahtumassa. Olin ilmoittautunut tänne 105 kilometrille. Mutta niin.. Ensi kesänä sitten. Tässä vaiheessa ei harmittanut enää yhtään, oikeasti. Kuntoutumiseni oli edennyt hyvin ja jalan voimat olivat ahkeralla jumppaamisella kasvaneet. Tämä sisälsi siis lukuisia erilaisia jalalle tehtäviä koukistusharjoituksia. Tommin mukaan hermo oli pikkuhiljaa heräämässä. Uskon, että vesijuoksu auttoi myös merkittävästi jalan kuntoutumisessa.

 Jälleen juoksemaan ja kohti kisoja

Heinäkuun puolen välin tienoilla alkoi jo näkyä jotain muutakin tunnelissa, kuin mustaa. Jalan voimatasot olivat kehittyneet sille tasolle, että sain Tommilta luvan alkaa maltillisesti nostaa harjoitustehoja ja määriä. Jes, vihdoinkin! Ensimmäinen kilpailukin oli jo isolla varmuudella valittu: se tulisi olemaan Santahaminassa juostava Sandis Trail. Täysin uusi kokemus sekä minulle, että Minnalle. Kisa juostiin kauniissa säässä varuskunnan alueella 17.8.2019. Reitillä oli paljon nopeaa baanaa ja avokalliota. Varsinaista polkua oli kovin vähän enkä tätä kyllä juoksualustana laske suosikeihini. Mutta kokemus oli silti hieno ja myös valokuvaajat tekivät hienoa työtä. Tämäkin kuvaaja lymysi hienossa paikassa. Juoksin kisassa kaksi kierrosta (vajaat 18 km) hurjalla 186:n keskisykkeellä. Sijoituin erittäin kovatasoisessa kisassa sijalle 15. Huippusuunnistajat pitivät kärjessä aivan järkyttävää vauhtia. Jo pikkuhiljaa tutuiksi käyvät pohjekrampit alkoivat kiusata tunnin kohdalla (loppuaika 1:31:30) mutta onneksi ne eivät paljon vauhtiani hidastaneet. Pari lyhyttä jyrkkää ylämäkeä piti ottaa kivun kanssa varovaisemmin. Kokonaisuutena tästäkin tapahtumasta jäi erittäin positiiviset fiiliset. Ja olinhan saanut vihdoinkin hormit auki kisaamisen osalta tänä kesänä. Tämä tuntui erittäin huojentavalta.

   Valokuva: Paavo Penttinen #sandistrail

Seuraava etappi odottikin jo muutaman viikon päästä edessä, se oli Nuuksio Classic ja matkana 42 km. Ennen Nuuksiota tein vielä pari ärhäkkää pitkää harjoitusta, joissa keräsin myös runsaasti nousumetrejä. Tunkkaus-polku-tunkkaus-polku- tyyppiset harjoitukset ovat selkeästi tuoneet lisää puhtia varsinkin ylämäkien tekemiseeni. Omasta mielestäni ylämäet ovat omassa juoksemisessani vahvin aseeni. Kisa-aamuna 7.9. ajelimme Minnan kanssa Helsingistä kisapaikalle hyvissä tunnelmissa. Tietenkin jännitti mutta olo tuntui vahvalta ja luottavaiselta. Olin valmistautunut tähän kisaan ravinnon, levon ja nesteen osalta tavallistakin huolellisemmin. Jos jokin minua epäilytti ennen tätä kisaa, niin ne olivat pohkeitten krampit. Startti oli klo 10:00 ja matkaan sännättiin hirveää vauhtia. Mietin ensimmäisten kilometrien aikana, että miten nämä kutakuinkin samaa tasoa kanssani olevat juoksijat aloittavat näin helkkarin kovaa. Noh tällä kertaa aloitin itsekin todella kovaa, vaikka järkevämpää olisi ollut juosta ensimmäinen 10 km noin 15 sekuntia hitaampia kilometrejä. Painajaiseni alkoi noin tunnin ja 40 min juoksun jälkeen. Raju alkuvauhti alkoi kostautua ja akillekset alkoivat muistutella tulevista krampeista. Pohkeissa alkoi paukkua ja muljuta ja paikka paikoin meno muuttui todella kivuliaaksi. Tästä eteenpäin en pystynyt juoksemaan koko kisassa enää kivuttomia jaksoja kuin alle kahden kilometri pätkiä kerrallaan. Seuraavat kilometrit olivat taas tuskaisen kivuliaita kramppien noustessa polvitaipeisiin ja nivusiin asti. Alla oleva kuva antaa täysin väärän kuvan tämän reissun mielekkyydestä. Mutta valokuvaajille minulla on aina aikaa :)

Valokuva: @ONEVISION.FI / Juha Saastamoinen

                                   

Jotenkin sieltä metsästä onnistuin kuitenkin selviämään kunnialla pois ja pari kilometriä ennen maalia ohitin vielä yhden juoksijan. Vajaa kilometri ennen maalia meinasin melkein tehdä läheisempää tuttavuutta Kalle kyykäärmeen kanssa! Astuin ehkä 20 sentin päähän aivan polun vieressä lekotelleesta kaverista. Kramppisiin jalkoihinkin tuli eloa tässä vaiheessa. Ajattelin tässä vaiheessa että enkö minä raukka ole saanut tänään jo riittävästi kiusaa osakseni. Kuuluttajan ääni kuului ja alamäkeen otin viimeisen hyökkäyksen. Maaliin saavuin ajassa 4:05:31 ja sijoituin kisassa sijalle 17. Olin aikaani erittäin tyytyväinen, varsinkin kun huomioidaan, miten hemmetin vaikea juoksu tämä oli. Vaikka kisareitti ja paikka oli minulle uusi, niin analyyttisena kaverina arvelin juoksevani kisan noin 4:10:00 paikkeille. Ehkä alle neljään tuntiin sitten ensi vuonna :) Tämä Nuuksion kisa käynnisti kuitenkin ison mietinnän päässäni. Juoksemisen pitäisi kuitenkin olla isoimmilta osin mukavaa ja myös tuntua mukavalta. Tässä kisassa isoimmassa roolissa oli kipu ja taistelu. Rehellisesti sanottuna kisan jälkimmäinen puolisko oli aikamoista kärsimystä isoilta osin. Tunnelmat olivat hieman ristiriitaiset. Hirveästi en osannut edes iloita hyvästä loppuajasta. Kai se sitten omalta osaltani menee niin, että enemmän merkkaa se, onko juoksu ehjä ja nautinnollinen. Sijoitukset tulevat sitten vasta seuraavana ja ovat ”pelkkää bonusta”. Jälkipyykkinä tästä kisasta voin todeta, että alku olisi pitänyt ottaa rohkeasti rauhallisemmin ja lähteä rakentamaan nousujohteista kisaa. Tämä toimi erittäin tehokkaasti esimerkiksi Kuusamossa viime vuonna (55 km sijoitus 8.). Samoin taktiikka osoittautui toimivaksi myös Kolilla, siitä hieman edempänä.

Nuuksiosta seuraavana viikonloppuna kävin Jyväskylän Finlandia Maratonilla juoksemassa tavoiteaikajuoksijana maratonin loppuajasta 4:30 kaksi ensimmäistä kierrosta, eli noin 21,1 km. Olen tykännyt näistä tavoiteaikajuoksijan hommista, ei ollut siis ensimmäinen kerta. Niissä on mukava höpötellä juoksijoitten kanssa. Erityisesti mieleeni ovat huulen heitot itseäni jo hieman enemmän elämää nähneiden äijien kanssa. Juuri näitä miekkosia, jotka ovat keränneet paljon maratooneja vyölleen ja käyneet juoksemassa kaikissa maailman kolkissa. Kivaa oli, ei voi muuta sanoa. Ehkä tämäkin lähtee siitä tunteesta, että on kiva, kun voi auttaa toisia :) Ennen kauden kliimaksia, Kolin Vaarojen Maratonia kävin vielä juoksemassa yhden ”välipalajuoksun” Sipoonkorpi Traililla 21.9. Matkaa tälle kisalle kertyi oman mittarini mukaan noin 28 km. Tässä kisassa ei missään nimessä ollut tarkoitus repiä täysiä, vaan käydä juoksemassa kisa läpi nauttien. Aloitin kisan suunnitellusti erittäin maltilla etsien sopivaa leppoisaa höpöttelyseuraa. Sipoonkorpi Trail toimi myös ensimmäisenä kisatestinä uusille Columbian Caldorado III kengille. Ensivaikutelma tossuun oli hyvä. Ainakin varvasosastolla oli riittävästi tilaa vaivaisenluulle. Kisan alkupuolella heitin erittäin kuraisen liukkaassa alamäessä tyylikkäästi nurin ja liu’uin pari metriä persuukset ravassa alaspäin. Ei sattunut eikä ollut kenkien vika, nauratti vaan.

 Valokuva: Antti Saarimaa

                                         

Arviolta reilun kymmenen kilometrin jälkeen matkaani tarttui mukava kaveri, jonka kanssa höpötin pitkät tovit monenmoista mukavaa. Minä vedin kahden miehen letkaamme sateen kastelemassa kuraisessa, mutta hiljaisessa metsässä. Meno maistui leppoisalta. Noin 20 km kohdalla aloin kuitenkin miettiä, että nyt voisi alkaa kiihdyttää ja katsoa, että vieläkö tämä kisa menee alle 3:n tunnin loppuaikaan. Viimeiset kilometrit päästelin menemään kuin leijona olisi kintereillä. Väliaikojen perusteella olin näköjään pitänyt koko 30 km kisan kovinta vauhtia loppuosan kisasta. Maalissa olin pettynyt, kun matka loppui kesken :D Olin valmistautunut juoksemaan 30 km mutta kelloon ei tullut edes 28 kilometriä matkaa. Näin ollen myös 3 tuntia alittui helposti. En oikein pidä näin reilusti alimittaisista kisoista, pieni näpäytys siis järjestäjälle. Sijoituksista en tänään juossut. Tänään oli tarkoitus nauttia ja palauttaa taas mieleen, miltä nousujohteinen juoksukisa tuntuu. Eikä ollut kramppeja, ei yhtään! Tässä vaiheessa suunnitelmani kohti Vaaroja oli selvä. Kovaa aloittavat saavat mennä menojaan. Lähtisin matkaan rauhassa rakentaen nousujohteista kisaa. Eikä mennyt huonosti kisa tällä suunnitelmalla, ei ollenkaan.

 Kohti kauden huipennusta, Vaarojen Maratonia

Ennen Kolin reissua kävin vielä tekemässä yhden pitkäkestoisen, mutta matalatehoisen harjoituksen Laajavuoressa. Muuten keskityin lähinnä pitämään perusaineenvaihdunnan vilkkaana. Lepäilin ja söin hyvin ja terveellisesti. Totutin myös itseäni aikaisiin aamuherätyksiin ja tavallista aiempaan nukkumaan menoon. Minna saapui luokseni kisaviikon keskiviikkona 2.10. Matkaan lähdimme ”minnamobiililla” torstaina aamupäivällä. Matkavarusteita varten olin laatinut taas muistilistan eikä matkasta onneksi unohtunut mitään tälläkään kertaa. Matka Kolille taittui viimevuotiseen tapaan geokätkösiä etsien. Ne tarjosivat myös samalla mukavia jaloittelutaukoja ajamisen lomassa. Ruokailemassa kävimme Varkaudessa ja hieman ahdistava kaupassa käynti hoidettiin Joensuun Prismassa. Kauppalista auttoi mutta oikein kumpikaan meistä ei viihdy isoissa hypermarketeissa valtavien ihmismäärien seassa. Olimme vuokranneet Hattusaaresta saman mökin, mihin majoituimme viime vuonnakin. Juuri lähtiessämme avaimia hakemasta, näin pusikossa auton valojen loimussa kiiluvat silmät. Elukka oli arviolta ilveksen kokoinen ja näin kun se pujahti salamana matkoihinsa. En ole varma mikä otus se oli mutta kokemus oli jännä! Saunassa ja ihanan viileässä Pielisessä piti vielä iltasella pulahtaa.

Perjantaina se sitten tapahtui, mitä koko kisaväki oli varmasti koko viikon spekuloinut. Sää alkoi muuttua ja taivaalta alkoi sataa lunta ja räntää. Aivan kuin toisinto viime vuodesta! Heräsin aamulla ilman herätyskelloa ennen kuutta ja säntäsin aamukävelylle todella tuuliseen Hattusaareen. Lähtiessämme aamupäivällä kätköreissulle ja kiivettyämme hemmetin korkean mäen päälle, saimme mekin huomata, miten paljon lunta korkealle oli jo jäänyt. Valokuvista tuli tällä kelillä todella hienoja. Kauaa emme tällä reissulla viipyneet koska kesärenkailla liukuminen pienillä teillä oli kovin epämukavaa. Päivä kului leppoisissa tunnelmissa mutta Minnaa alkoi selvästi jo jännittää. Kävimme lyhyellä lenkillä testaamassa mahdolliset kisavarusteet ja klo 16 jälkeen olimmekin jo hakemassa juoksunumeroitamme Kolin kylältä. Jotenkin ahdisti, kun pienessä rakennuksessa oli niin rutkasti porukkaa. Halusin vain saada numeroni ja häipyä paikalta. Sama homma tuntui olevan Minnallakin ja nopeasti me luikimmekin takaisin mökille. Alkoi varusteitten tarkastelu ja eväitten pakkaaminen. Pussitin minigrippeihin maukkaita marmeladeja, omareja, sukulaatia ja suolapalaksi taffelin pähkinäsekoitusta. Vyötärölle tulevaan Salomonin vyöhön sujautin korkillisia actimel-pulloja täynnä geeliä. Parit suolatabletit vielä pussiin ja elektrolyyttitabletit valmiiksi lötköpullojen pohjalle ja se oli siinä. Lock and load, tussarit oli ladattu. Jalkaan valikoituivat injinin varvassukat sekä viime vuonna aivan loistavasti Vaaroilla toimineet La Sportivan Helios SR tossut. Ylöspäin jatkettiin pitkällä ohuehkolla trikoolla, hihattomalla paidalla, jonka päälle toinen ohut JTR t-paita. Lisänä irtohihat, hanskat, panta ja urheilulasit. Selän puolelle pakkasin vielä kuoritakin, varapaidan ja kolmannen pullon juomista (etupuolella toki kaksi pulloa). Muut pakolliset varusteet löytyivät toki liivistäni myös. Alla Minnan hieno valokuva teemalla: "syksy ja talvi sekoittuvat". Ja on siellä näköjään Heikki Hermannikin.

 Valokuva: Minna Elomaa

                                               

Saunan ja viileässä jortaanissa pulahtelun jälkeen menimme jo pian vuoteeseen. Aavistelin jo etukäteen, että uni tuskin tulee nopeasti, aikaisista herätyksistä ja aamupainotteisesta rytmistä huolimatta. Katkonainenhan se yö lopulta olikin ja taisin olla jo hereillä, kun herätyshärveli alkoi klo 4:30 muistutella, mitä tänään oli tiedossa. Kaikki kamat olivat käytännössä valmiina eli ei muuta kuin aamupuurot leipäläpeen. Puuroni tykkään höystää lukuisilla lisäherkuilla, esim kookoshiutaleilla, banaanilla ja pähkinöillä. Kahvia, mehua ja leipää vielä kaveriksi ja olin valmis lähtemään. Minna jäi vielä unissaan vetelemään hirsiä, hänen kisastarttinsa olisi aamulla klo 9. Lähes naapurimökkiin majoittunut mukava veikkonen Rovaniemeltä, Kimmo Kylänen, nappasi minut kyytiin klo 5:40. Autossa oli myös parempi puoliskonsa Päivi sekä hurmaava kääpiösnautseri nimeltä Chili. Huomasin olevani erittäin hyvällä tuulella heti aamutuimaan ja hyväntuulisilta vaikuttivat Kimmo ja Päivikin. Olotilani tuntui hyvinkin levolliselta ja rauhalliselta. Huumorin kukka avasi selvästi terälehtensä heti aamutuimaan. Kyyditys kisapaikalle sujui parkkipaikalta mukavasti ja meille jäi vielä hyvin aikaa viedä varusteet säilytykseen, verrytellä vähän ja käydä vessassa. Aika hiljaisen oloista, ehkä jännittynyttäkin tuntui porukka olevan hotellilla. Yksi tapaus minua nauratti erityisesti, kun eräs kaveri huikkasi minulle, että onko minulla radiopuhelin taskussa. Käytän juomapulloissani pillimäisiä, pitkiä suukappaleita vauhdissa juomisen helpottamiseksi. Tämä kommentti oli erittäin hauska, ehkä ne tosiaan näyttävät hieman vanhan liiton radiopuhelimilta. Laskeuduimme hissillä starttipaikalle ja Päivi nappasi meistä vielä pari kuvaa ennen starttia. Kilpailunjohtaja Hannu Airila kävi vielä vähän huudattamassa porukkaa ja pari minuuttia yli seitsemän aamulla, me urheat korpivaeltajat ampaisimme matkaan.

Vaaroja edessä.. niitä päin!

Starttasin kisaan etujoukoista, Kimmo perässäni seuraten. Alun kilometrit ovat reitillä hyvinkin helppoja ja nopeita juostavia, mutta pitäydyin tarkasti suunnitelmassani enkä lähtenyt repimään kovaa. Kone alkoi kiertää oikeinkin mukavasti ja kroppa lämpeni ja vetreytyi jopa yllättävän nopeasti. Usein dieselmäinen kroppani alkaa käynnistyä kunnolla vasta noin kymmenen kilometrin juoksun jälkeen. Kimmon kanssa höpöteltiin niitä näitä alkupään kilometrien taittuessa. Muistan että edessä oli ensimmäinen jyrkkä ylämäki ja siinä alkoi tuntua, että nyt lähden sivusta kävelemään porukan ohi. Tässä taisi olla käsillä viimeiset hetket, kun näin Kimmon tämän kisan aikana. Tutuista naamoista Tuoriniemen Mia pölähti kutakuinkin samaan vauhtiin kanssani. Ehkä noin kymmenen kilometrin kohdilla tutuista naamoista myös Manu Humpin kanssa taitettiin jokunen kilometri. Rykiniemen kahluupaikkaa lähestyimme Mian kanssa kaksin. Meno maistui ja molempien suut kävivät. Palauttelimme mieleen joitakin muistoja viime vuoden tapahtumasta. Erittäin mukava ja kova menijä tämä Mia. Jokunen kilometri ennen Rykiniemeä (tämä siis vajaassa 20 km:ssä) otimme pienen porukan kiinni ja jäimme peesiin ”huilaamaan”. Uskon että nämä ovat niitä tekoja, joissa ihminen toimii vaiston varassa. Tuntui hyvältä ja järkevältä ottaa pari kilometriä rauhallisemmin, ennen kuin lähtisimme ryskäämään kohti eteläpään syheröitä. Tässä porukassa juoksi myös naisten sarjan lopulta voittanut Johanna Leino. Mukava oli tutustua myös Johannaan, joka ei puheen määrässä jäänyt kyllä yhtään minua tai Miaa jälkeen :D Onnea Johannalle hienosta juoksusta! Samoin Mialle onnet podiumpaikasta. Hieno suoritus kramppien kiusaamanakin :)

Kahluu sujui osaltani ongelmitta ja oli jo valmiina täyttämään etupuolelta tyhjentämäni juomapullot. Täyttöpiste oli heti vastarannalla. Väliajaksi Rykiniemessä minulle kirjautui 2:11:47. Tämä on pari minuuttia viime vuotta edellä, joten aika samoissa mentiin. Juomisen ja syömisen suhteen olin myös aloittanut täysin suunnitelmien mukaan. Karkeasti vartin välein jotain makeaa tai suolaista meni suuhun. Energia maistui hyvin ja myöskin imeytyi hyvin. Missään vaiheessa kisaa ei ollut äklöttävä olo, vatsan hölskymistä tai muuta pahoinvointia. Rykiniemestä jatketaan heti pirun jyrkkään ylämäkeen, jonne Mia paineli ennen minua. Sain hänet kuitenkin nousussa lähes kiinni ja mietin tässä vaiheessa, että voisimme taittaa reitin eteläpäätä vuorovedolla. Reittiä ei tunteville tiedoksi, että tätä eteläpään noin 15 kilometrin osuutta pidetään kilpailun selvästi raastavimpana osuutena. Rytmiin on erittäin vaikea päästä, koska jatkuvasti mennään ylös tai alas. Edessä oli jatkuvasti liukkaita kiviä ja kalliota, juuria lunta ja kuraa. Juoksijan täytyy olla hereillä aivan joka sekunti. Jos hermosto ei toimi ja keskivartalo ei pidä, on tämä osuus myrkkyä. Eteläpää alkaa kuitenkin lyhyellä, nopealla ja juostavalla osuudella. Alamäkeen kirmatessamme kuuntelin, että nyt joku tulee. Onneksi se ei ollut vihainen ja nälkäinen metsän peto vaan Johanna, joka liittyi seuraamme ja huikkasi iloisesti jotain tyyliin: ”ei hän tuonne yksin uskalla lähteä tarpomaan”. Kyllähän meille seura kelpasi ja minikokoisessa elefanttijonossamme vallitsikin sangen leppoisa tunnelma.

En ole täysin varma montako kilometriä taitoimme matkaa yhdessä, ehkä kolmesta viiteen. Ylämäessä lähdin kävelemään omille teilleni enkä näitä naisia enää tänä päivänä sitten nähnytkään. Tavallaan vähän harmittikin lähteä yksin tarpomaan mutta jalkani olivat ahnaalla tuulella ja minä pidän todella paljon tästä eteläpään ”paskamaisesta” osiosta. Havahduin jossain vaiheessa ajatukseen, että en ajattele yhtään mitään. Etenin hiljaisella reitillä kuin kone, sataprosenttisen keskittyneenä tekemiseeni. Juoksin pitkät pätkät täydellisessä hiljaisuudessa. Yritin pitää juoksemiseni mahdollisimman taloudellisena ja säästää lihaksia loppua varten. Joitakin ultramatkalaisia ohittelin ja toinen toisiamme siinä kannustettiin. Hurjia ovat nämä kaikki, jotka lähtevät kaksi kertaa putkeen kiertämään tuon 65 km lenkin. Ja ensimmäisen vielä yön selkään. Kapteenin hatun heilautus heille. Aloin ohitella myös joitakin oman sarjani juoksijoita. Kun kilpailun puoliväli oli käsillä, olin vielä erittäin hyvissä voimissa. Suunnitelmani tuntui pitävän. Viime vuoden juoksussa nautin nestettä tällä 20 km pätkällä vain litran, ja Kiviniemeen saavuinkin jo nestehukkaisena. Tänä vuonna en tätä virhettä toistanut, vaan tyhjensin myös selän puolella olleen varapullon. Eli 1,5 litraa nestettä upposi tällä välillä. Suolatabletin otin myös ja syömistä edelleen noin vartin välein. Jossain vaiheessa eteläpään yksinäisiä kilometrejä taittaessani keskittymiseni herpaantui sekunniksi. Päätin syystä tai toisesta valita alamäen alkaessa tuen jalalleni pienen lumisen tömpäreen päältä. Tämä oli täysin turha ja tarpeeton peliliike ja nurinhan siinä mentiin. Kivun tunne viilsi krampinomaisesti hetken vasemmassa pohkeessani mutta onneksi mitään sen kummempaa ei sattunut. Matka jatkui täysissä voimissa.

Kilpailun toinen huolto oli Kiviniemen tilalla, noin 40 km kohdalla. Tänne saapuessani tiesin, että nyt ei matkaa tarvitsisi enää jatkaa yksin. Maratonmatkalaisten reitti yhdistyy samalle reitille 65 km matkan juoksijoiden kanssa ennen huoltoa, eli tossun sutinaa ja puheen porinaa olisi taas tiedossa. Täytin huollossa kaksi kolmesta kitusiini tyhjentämästä pullosta. Vähän heitin huultakin huoltotiimin kanssa heidän hauskoista musiikeistaan. Voin vaikka vannoa, että tällä huoltopisteellä oli nyt sama mies paikalla, joka tsemppasi ”Jyväskylän miestä” viime vuonna Peiponpellon huollossa. Taas sain häneltä iloiset tsempit, kiitos paljon. Pois kurvatessa kellotin väliajan 4:43:37. Viime vuonna poistuin Kiviniemestä jatkamaan matkaa oksennellen ylimääräisiä vesiä pihalle ja muutenkin vähän epäileväisenä. Nyt oli eri meininki ja meno maistui. En lähtenyt kuitenkaan jatkamaan matkaa mitenkään erityisesti revitellen. Ohittelin maratonmatkaajia tasaiseen tahtiin, lähinnä ylämäissä ja alamäissä. Jyrkissä alamäissä iskin monessa kohtaa rohkeasti kantapäitä maahan sen sijaan, että olisin edennyt päkiävoittoisesti. Tämäkin oli osa taktiikkaani säästää lihaksia ja tasata kuormitusta. Jotkut naiset äimistelivät isoon ääneen, kun viuhahdin vauhdilla heidän ohitseen alamäessä. Onneksi myös petolliset krampit pysyivät tänään poissa ja uskon, että se johtui onnistuneesta kisataktiikastani. Ja hymyä riitti valokuvaajalle vaikka jalat tuntuivat yhtä aikaa hyytelöltä ja titaanilta :) 

Valokuva: kuvaaja @jr51                                        

Noin 45 km kohdalla vaistoni sanoi, että nyt voisi olla hyvä vaihe etsiä peesiä ja tasata hieman vauhtia. Toisin sanoen siis jäädä possujunaan huilaamaan ja alkaa taas tehdä tuttavuutta kanssajuoksijoihin. Suhteellisen reipasta vauhtia pitänyt pikku porukka 42 km juoksijoita löytyikin ja siinä sitä sitten mentiin kohti Peiponpeltoa ja viimeistä huoltoa. Ryläyksen kohdilla, noin 50 kilometrissä yksi 65 km juoksija paineli porukastamme ohi. Olin ohittanut tuon kaverin itse aiemmin. Ehkä pieni kilpailija sisälläni nosti päätään, koska ylläpitämäni vauhti sai tässä vaiheessa riittää. Nyt oli huilattu tarpeeksi ja oli aika lähteä taas kirmaamaan täysi hööki päällä. Jossain näillä nurkilla tavoitin myös edelläni juosseen Minnan, joka oli sillä hetkellä pahantuulinen eikä tuntunut olevan tyytyväinen menoonsa. Onneksi hän oli maalialueella taas ihana oma itsensä :) Menen jo itsekin omissa muisteloissani sekaisin, mutta muistan tavoittaneeni tämän edelläni juosseen kilpakumppanin jokunen kilometri ennen Peiponpeltoa. Pölähdimme lyhyelle tieosuudelle yhtä matkaa ja tuttavuuttakin alettiin jonkun verran tehdä. Viimeisessä huollossa viivyin vain hetken, täytin toisen lötköpullon ja päräytin taas liikkeelle. Yksi pullollinen juomaa kyllä riittäisi viimeiselle kymmenelle kilometrille. Huoltopisteeltä jäi mieleen leppoisa kylänmies, joka kysyi rauhallisesti: ”Minnekäs kaverilla on noin kova kiire”. Vastasin yhtä rauhallisesti että ”Maaliinhan tuo”. Kiitin ja matka jatkui. Enää kymppi jäljellä, ei paha…

Jokunen kilometri taitettiin matkaa yhdessä tämän Jaakon kanssa, mutta paikka paikoin hänen vauhtinsa tuntui reippaammalta kuin minun. Sitten hän alkoi valittaa vatsaongelmia ja joutui mahdollisesti poistumaan puskaan. Jatkoin taas matkaa itsekseni, jälleen maratoonareita ohitellen. Jossain vaiheessa lyöttäydyin mielestäni sopivaa kyytiä köröttelevän kaverin peesiin. Pian kävikin ilmi, että hänkin on Jyväskylästä ja kova pyöräilymies. Aika hyvin häneltä kyllä sujuu polkujuoksukin, niin olemattomilla treenikilometreillä vielä mistä hän kertoi. Erityisen hauska kaveri tämä Juhamatti, jotenkin sellainen vekkulin oloinen tyyppi :) Massuni oli möyräissyt pariin otteeseen vessaa enteilevästi jo aiemmin ja alamäkeen kirmatessamme tulikin jo kiire pit stopille puskaan. ”Juhis” jatkoi matkaa yksin, kun kävin kyykkimässä hätäni pois. Noin kolmen minuutin puskakeikan jälkeen olo oli taas kevyempi ja pystyin pitämään yllä ihan kohtuullista vauhtia. Ainakin vauhti oli huomattavasti reippaampaa kuin viime vuonna tässä vaiheessa kisaa. Varsinkin ylämäissä tekeminen oli edelleen vahvaa. Matkan rasitusten jäykistämät reidet alkoivat kuitenkin tehdä alamäkietenemisestä sangen epämukavaa. Maali oli kuitenkin jo niin lähellä, että tiesin, ettei tässä mitään hätää enää ole. Laskeskelin matkaa päässäni kilometri kerrallaan ja myönnettäköön, että pieni tyytyväisyyden tunnekin jo iski. Olin tehnyt hyvän päivätyön eikä taitettavana enää ollut juuri muuta, kuin suhteellisen helppoa baanaa. Tai no tietenkin vielä lopun hemmetin pitkä nousu, joka kyllä tuntuikin pitkältä. Jos joku tarinan lukeva ei ole koskaan käynyt kiipeämässä satamasta Ukko-Kolin huipulle, niin käykää ihmeessä. Takaan että syke nousee ;)

Minun tussarissani oli vielä ruutia jäljellä ja pystyin kiihdyttämään vauhtia satamatiellä, josta lopulta käännytään tähän lopun pahamaineiseen mäkeen. Sain Juhamatin tiellä kiinni ja hän huikkasi että ”Anna palaa nyt Heikki”. Ja minähän annoin. Ynnäilin päässäni jo Peiponpellosta lähtiessä, että kahdeksan tunnin loppuaika tulee olemaan ihan siinä ja tässä. Tieltä viimeiseen raastavaan mäkeen lopulta kääntyessä olin melko varma, että kahdeksan tuntia ei alitu. Käynnistin kuitenkin taistelumoottorini ja heitin tähän mäkeen kaiken mitä vielä oli kropassa jäljellä. Isoimman osan mäestä kykenin etenemään juosten tai hölkäten. Maalialueen kuulutukset alkoivat vähitellen kuulua edessä ja kaikkein jyrkimmällä kohdalla oli mukavasti ihmisiä kannustamassa. Tässä kohtaa on niin jyrkkää, että siinä on yksinkertaisesti pakko kävellä. Sitten reitti loivenee ja viimeiset noin 100 metriä pystyy juoksemaan aika kovaakin. Kaikki vaan peliin ja täysillä maaliin, vaikka 8 tuntia oli karannut jo hetki sitten. Kaikki jäi viimeiseen mäkeen mitä kropasta lähti. Valokuvaaja jäi tällä kertaa huomaamatta ja morottamatta :/

Photo: @onevision.fi #vaarojenmaraton2019     

                                    

Maaliviiva ylittyi puuskuttaen ajassa 8:01:12. Maalissa olin todella voipunut, ajatus ei kulkenut. Ystävällinen talkoolaistyttö tuli kysymään vointiani mutta en saanut puhetta suustani ulos. Pää ei toiminut, takki oli tyhjä. Hän toimi hienosti, nappasi minut kainaloonsa, vei istumaan ja toi urheilujuomaa. Taisin vielä viltinkin saada ylleni. Kiitos sinulle! Hetken huilattuani viereiseltä penkiltä huikkasi Jaakko, jonka kanssa kevyesti kisasimme viimeisellä kympillä. Onnittelimme toisiamme ja kertasimme vähän juoksun loppua. Hän oli tullut vajaa minuutti ennen minua maaliin. Pian säntäsin jo hampaat rajusti kolisten hakemaan kassiani varustesäilytyksestä ja kiireesti hotelliin vaihtamaan lämmintä päälle. Onneksi olin pakannut runsaasti lämmintä vaatetta mukaan ja lämpö alkoikin nopeasti palata ruumiiseeni. Törmäsin hotellilla Päiviin ja Chili-koiraan, jotka odottivat Kimmoa maaliin. Päivi katsoi tuloksista, että olin sijoittunut kisassa yhdeksänneksi. Yhdeksäs! Aivan loistava suoritus. Voin paljastaa tässä vaiheessa, että hiljainen tavoitteeni oli juosta tässä kisassa kymppisakkiin (viime vuonna olin 11.). Jos jotain pientä jossiteltavaa jäi, niin tämä 8:n tunnin alittaminen jäi toteutumatta. Noh se harmitti ehkä kaksi sekuntia. Päivi katsoi puhelimestaan, että myös Minna on saapunut hetki sitten maaliin. Ja juuri silloin puhelimeni soi ja Minnahan siellä. Huikkasin Päiville ja Chilille heipat ja kävelin kivuliaasti lyllertäen hotellin vieressä sijaitsevalle luontokeskukselle. Kertasimme hieman juoksujamme ja olin kovin iloinen, kun Minna näytti niin aurinkoiselta ja vaikutti tyytyväiseltä. Reitin varrella kuulemani ärrimurreilu oli poissa :)

Pian hyppäsimme kisajärjestäjien autokyytiin, joka vei meidät parkkialueelle. Sitten vain äkkiä mökille ja palautumisrutiinit käyntiin. Ruoka, juoma ja sauna maistuivat illalla taivaalliselta. Päivän antia luonnollisesti kävimme illan mittaan läpi ja molemmat olimme tyytyväisiä. Sänkyyn rojahdimme jo ennen kymmentä illalla ja unikin tuli yllättävän nopeasti. Hankala tuollaisen rääkin jälkeen on kuitenkin täysin yhtenäisiä yöunia saada eikä se onnistunut nytkään. Aamulla olo tuntui kuitenkin levänneeltä. Lihaksia särki meillä molemmilla ja huomasin, että vasen pohkeeni oli selvästi kipeämpi kuin oikea. Sen täytyi johtua päivän ainoasta kaatumisesta, jossa kipu kävi sitä vihlaisemassa. Aamupalan jälkeen oli aika siivota mökki kuosiin ja suunnata kotimatkalle. Pidimme kotimatkalla useita jaloittelutaukoja ja napsimme kätköpussiimme lisää löytöjä, vieläpä hienoja löytöjä! Jyväskylään saavuimme automatkan väsyttäminä 18-19 välillä. Väsyneinä mutta onnellisina. Taas yhtä hienoa juoksukokemusta rikkaampina.

 Kisapyykkiä ja muuta analyysia…

Kisan jälkeinen viikko on alkanut hieman väsyneissä tunnelmissa. Tuntuu, että kehon vastustuskyky on joutunut koville. Olo on ollut jotenkin pölähtänyt. Nyt torstaina olo tuntuu jo hyvältä ja lihaksetkin alkavat pikkuhiljaa olla palautuneet isoimmista kivuista. Uskaltauduin jo uimaan ja vesijuoksemaan ja hyvältä tuntui. Muutama päivä kisan jälkeen on hyvä tehdä vielä lyhyt yhteenveto Vaarojen kisasta. Lopulta voin lyödä kirjan kannet kiinni. Joku saattaa ihmetellä, että miten saan kisaraportissani suoritukseni kuulostamaan noin helpolta ja virheettömältä. Parhaimmillaan kisaaminen tuntuu tältä. Olen pohtinut kisaa ”kokonaisena pakettina" monelta eri kantilta, enkä kyllä rehellisesti sanottuna löydä suorituksestani paljon parannettavaa. Korjasin tässä kisassa kaikki viime vuonna tekemäni virheet ja nipistin ajasta pois yli 20 minuuttia. Olosuhteet olivat myös huomattavasti hankalammat ja hitaammat kuin viime vuonna. Siihenkin peilaten suoritus on erittäin ehjä ja onnistunut. Varsinaisia heikkoja hetkiä ei juoksuuni mahtunut käytännössä yhtään. Eli sattui hyvä päivä, energia ja neste upposi hyvin, kramppeja ei ollut ja vauhdinjako onnistui. Taktisesti juoksuni oli luokkaa 10-. Näistä palasista se oma, onnistunut suoritus rakentuu. Minun tasoni on tällä hetkellä tässä ja olen siihen hiton tyytyväinen.

Uskon että huhtikuun lopulla iskenyt vamma on tehnyt minusta sekä fyysisesti, että henkisesti entistä vahvemman ja nöyremmän kestävyysurheilijan. Sitä saa mitä tilaa ja niin se antaa kuin ottaakin. Minnan kanssa olemme käyneet monta hyvää keskustelua lajiin liittyen, toinen toisiamme tukien. Koen olevani hyvin sinut itseni kanssa. Rakastan polkujuoksua ja teen tätä lähtökohtaisesti itseäni varten. Hyvin itsenäisenä ja itsevarmanakin persoonana pystyn hyvin skippaamaan ulkoiset ”häiriötekijät”. Minua ei kiinnosta juuri pätkääkään, mitä muut minusta ajattelevat. Jos joku ei tykkää, niin se on ihan fine :) Voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että en koe kisoissa sijoitus- tai loppuaikapaineita. Kovassa seurassa juokseminen on minulle hyvinkin mieleistä. Oma onnistuminen ja turvallisuus tulevat aina ensimmäisenä, sitten sijoitukset. Jossain kisassa sijoitukseksi saattaa tulla vaikkapa 25. Jos olen tehnyt tässä kyseisessä kisassa oman maksimaalisen suoritukseni, voin olla tyytyväinen itseeni ja tekemiseeni. Jokainen meistä on niin hyvä juoksija, kuin me itse asian miellämme. Mutta tämä ei tarkoita sitä, ettenkö olisi tavoitteellinen, analyyttinen, tai ettenkö antaisi tunteitteni näkyä. Ei alkuunkaan! Minut tuntevat tietävät, että olen kova laskemaan ja vertailemaan väliaikoja ja loppuaikoja toisten juoksijoitten kanssa. Mietin mikä omassa tekemisessäni on vahvaa, missä annan tasoitusta ja mitä voisi ehkä kokeilla muuttaa. Voisiko tätä kuvata terveeksi, mutta sopivan kriittiseksi oman suorituksen analysoinniksi. Se on minun tapani toimia, eikä se luo minulle paineita. Analyyttisyys on juoksijassa hyvä piirre! Mutta summa summarum niin ilon kautta ja myös kilpakumppanien onnistumisista iloiten :)

Talvikaudella tulen Auvisen Anssin ohjeiden ja vinkkien mukaisesti lisäämään erityisesti pitkien ja matalatehoisten harjoitusten määrää. Paino erityisesti tuolle matalalle teholle. Katsotaan sitten ensi vuonna, toisiko se tulosta siihen, että kroppani alkaisi kestää kokonaisia kisoja myös kovalla alkuvauhdilla. Nähtäväksi jää. Ensi kaudella tiedossa on terveenä pysyessäni kaikki nuo tältä kesältä väliin jääneet kisat, eli Bodom Trail, NUTS Karhunkierros, Aulanko Tower Trail sekä NUTS Ylläs-Pallas-Hetta. Muitakin kisoja kalenteriin varmasti napsuu, mutta niitä joutaa miettiä myöhemmin.

Päätän tämän blogin henkisesti erittäin hyvällä mielellä. Kiitos kanssakilpailijoille tästä kaudesta, on ollut rikasta tutustua moneen uuteen naamaan. Kiitos NUTS-tiimille hienoista kisoista, kuten myös kaikille muille kisajärjestäjille. Viimeisimpänä tietysti iso kiitos Vaarojen Maratonin järjestelytiimille sekä kaikille ihanille talkoolaisille. Jyväskylä Trail Runnersin porukan hieno, ja toisia tukeva hieno ryhmähenki ansaitsee myös kiitoksen. Meillä on mahtava porukka ja edustan metsoja ylpeänä. Minnalle kiitos rakkaudesta ja tuesta minua kohtaan <3 Tommille vielä uudestaan kiitos kuntouttamisestani. Voikaa kaikki hyvin ja kepoisia treenikilometrejä kohti kevättä. Nähdään Halloween Hikessä ja keväämmällä sitten uuden kauden mukanaan tuomissa kisoissa. Alla olevassa kuvassa kävimme vierailemassa Suomen Turkusessa, oli kiva reissu :)