Erilainen juoksuvuosi. Vuoden 2020 juoksukuulumiseni yhdessä paketissa.

 

Alkusanat

 

Taivaalta tuprutteli ensin rauhallisemmin, mutta hetken päästä jo melko sakeasti lunta tiistaisena aamupäivänä, kun sain ajatuksen alkaa työstää tätä blogia. Ollaan joulukuun alussa ja sileä lenkkini etenee rauhalliseen tahtiin, mutta päässäni on paljon ajatuksia. Tähän vuoteen mahtuu paljon tapahtumia ja tunteita. Isoimpana juttuna ehkä tietenkin tämä covid19, joka laittoi meidän kaikkien suunnitelmia ja kalentereja uusiksi. Blogini on melko henkilökohtainen ja sisältää paljon asiaa tämän vuoden juoksukuulumisistani. Toisaalta myös paljon omia pohdintojani polkujuoksusta vähän laajemmastakin näkökulmasta tarkasteltuna. Eli paljon juoksuasiaa tiedossa mutta paljon muutakin.

 

Loppuvuoden 2019 koonti sekä talven ja kevään treenijakson kuulumisia

 

Ensimmäinen ajatus, tai sana mikä minulle tulee talven kuukausista mieleen, on motivaatio. Koska kisakauteni 2019 jäi kovin lyhyeksi, minulle jäi sellainen tunne, että ”iso pyörä” ei lopettanut pyörimistä ollenkaan. Vaarojen Maratonin 2019 päivä 65 km sujui erittäin lupauksia antavasti. Halloween Hikessa meno maistui reilulla 75 km matkalla ja tutustuin siellä myös aivan loistavaan juoksu-ukkeliin nimeltä Antti Leppänen. Meistä on tullut hyviä tuttuja ja Antilta olen saanut kovasti tsemppiä, neuvoja ja näkemyksiä tukemaan omaa tekemistäni. Juuri näitä ihmisiä, kenestä saa rakennettua vahvaa tukiverkostoa ja sparria itselle. Viisaita neuvoja viisaalta mieheltä. Kiitos Antti. Joulukuussa kävin Kuopiossa kirmaamassa itsenäisyysmaratonilla puolimatkan lupauksia antavasti rennolla ja helpon tuntuisella juoksulla aikaan 1:28:36. Vähäisellä nopeustreenillä tämä oli oikeinkin hyvä tulos minulle. Vantaan uudenvuodenjuoksussa tavoittelin 39 minuutin alitusta ja sieltähän se tuli ajalla 38:50. Hyvät alkusoitot siis tulevalle vuodelle.

 

Muistan että kävin kovaa pohdintaa vuoden vaihteen tienoilla siitä, että tänä vuonna lyön treenikoneeseen vielä vähän lisää polttoainetta. Tulevan vuoden suunnitelmiini kuului lisätä selvästi pitkien peruskestävyysharjoitusten määrää ja pyrkiä sisällyttämään näihin myös paljon mäkien kipuamista. Eli myös paljon verttiä! Tarkennuksena tämä "vertti" niille, ketkä eivät tunne sanan merkitystä. Kun puhun vaikkapa 1500 nousumetristä, niin tällöin lenkkini on sisältänyt 1500 metriä nousua pystysuorasti mitattuna. Isoimmassa osassa polkujuoksukilpailuista järjestäjät ilmoittavat, kuinka paljon reitti kokonaisuutena sisältää noustavia metrejä. Talvikuukausina ajattelin kuitenkin panostaa myös nopeuteen. Eikä muuten tarvinnut motivaatiota etsiä. Minulla oli jotenkin syksystä lähtien semmoinen pirun hyvä pössis päällä treenaamisen suhteen. Aina oli kiva lähteä treenaamaan. Ja paljon erilaista ja monipuolista treeniä, siitä se mielekkyys varmasti lähti. Oli treenipaikkana sitten allas, kuntosali, hiihtolatu tai juoksubaana niin aina oli mukavaa. No okei kyllä minä selkeästi eniten juoksemassa kävin menneenä talvena. Tammikuussa piipahdin juoksemassa kovatasoisessa Aktia Cupissa 10 km ja hyvältä tuntui meno täälläkin, kelloon tuli luvuiksi 38:36. Ihan ei Jumiskon loppukiri riittänyt Hermannin päänahan nappaamiseen 😊 Hauska kohtaaminen oli Juhan kanssa maalissa.

 

Aktia Cup. Valokuva: Petteri Jokela

 

Lunta ei tammikuussa ollut maassa paljoakaan ja vähintään maratonin mittaisia pitkiksiä oli siis mukava alkaa tehdä. Alle kilometrin päässä kotoani asustelee ultramatkojen erikoismies, reittiekspertti Matti Katila. Mr Katilalle iso kiitos kaikista tänä vuonna toteutetuista pitkistä ja mahtavista reissuista. Muistelen lämmölle pitkiä ja yhteisiä retkiämme. Jutut on meillä välillä tosi outoja ja huumori kieroa. Mutta se tilannekomiikka. Monta kertaa naurettiin niin että olisi virtsankarkailua tarvittu. Monipuolisuus oli juttuni vuoden alusta lähtien. Kunto lähti selvästi kohoamaan jo alkuvuodesta ja erilaisin ärsykkein vein määrätietoisesti itseäni eteenpäin kohti tulevia kisoja. Kuuntelin aktiivisesti kehoani ja toteutin aina harjoitukseni fiiliksen mukaan. Välillä olin laatinut kohtalaisen tarkan ohjelman itselleni viikoksi-kahdeksi. Välillä taas mentiin aivan improvisoiden. Kun ottaa vähän asioista selvää ja poimii hyviä vinkkejä, niin itsekin pystyy valmentamaan itseään tavoitteellisestikin.

 

Kiusaa keskikropalle

 

Tammikuun lopulla juoksin vielä toisen vajaan nelikymppisen ja helmikuussa yhden viiksikarvan yli 40 km setin. Voimaa, vesijuoksua, vähän hiihtoa sekä paljon erityyppisiä juoksutreenejä kuului myös helmikuuhun. Neljän tunnin pitkä rauhallinen lumikenkäily oli yksi tämän kuun helmi. Heti maaliskuun alkuun kävin rymistelemässä vähän reilut 50 km 1500 + nousumetreillä. Huomasin että tässä vaiheessa vuotta nämä 6-7 tunnin lenkit alkoivat jo tuntua yllättävän kevyiltä. Tärkeintä oli muistaa pitää kuormitus riittävän kevyenä sekä syödä ja juoda riittävästi treenin aikana. Kotiin saapuessa olon piti ehdottomasti tuntua siltä, että matkaa olisi vielä voinut jatkaa reippaastikin. Maaliskuussa alkoi tämä koronan pirukas sotkea kuvioita ja suunniteltu seuraava actia cupin 10 km piti juosta omatoimisesti. Se meni ihan lupaavasti hieman pitkäksi menneellä lämmittelyllä ja heikoilla energiatasoilla jonnekin 38:50 tietämille. Yksi 45 km soolopitkis mahtui vielä maaliskuuhun, unohtamatta runsaita tunkkausmetrejä. Huhtikuussa nousumetrien ja kilometrien määrä vain nousi ja yksi käytännössä koko päivän kestänyt 57 km lenkki käytiin Mr Katilan kanssa tallomassa pitkin Jyväskylää. Meillä oli kyllä hyvä meininki ja oli tosi hauskaa. Mörköpolkuun tutustuttiin myös huhtikuussa ja ties missä pöpelikössä me käytiin ryskäämässä. Semmoista paikkaa ei tuntunut oikein olevan olemassakaan, minne me velikullat ei olisi oltu valmiita lähteä juosta vitkuttelemaan. Niin ja muistikuvieni mukaan se oli huhtikuun alkupuolta, kun kävin kellottamassa soolojuoksuna 5 km sileää. Tämä on minulle vähän vieras matka eikä aiempia kellotuksia ollut kuin 1 kpl. Yllätyin suuresti, kun pysäytin kellon aikaan 17:58. Nyt alkoi oikeasti näyttää lupaavalta!

 

Tammikuun iloinen maastomaratooniretki

 

Huhtikuulle olin kaavaillut myös, että oli aika siirtää vuonna 2015 juoksemani 10 km ennätys 37:42 uusiin lukuihin. Helkkarin tuulisen päivän olin valinnut tähän, ei oikein nappivalinta. Mentori ja videoija Matti kulki fillarilla koko matkan vierellä ja antoi väliaikoja. Ei tullut perhana vielä ennätystä, kyllä oli tällä kertaa vaan liian kova vastatuuli. 37:54 antoi kuitenkin jo lupauksia, että siellä se ennätys on kropassa. Covidin takia kevään suunnitelmat olivat menneet jo tässä vaiheessa uusiksi. Bodom Trail, NUTS Karhunkierros ja NUTS YPH oli kaikki jo päätetty siirtää ensi vuoteen. Kyllähän tilanne alkuun kiukutti ja harmitti itseäkin mutta treenimotivaatioon se ei vaikuttanut yhtään. Nyt oli aikaa näihin omiin hurjasteluihin ja mahdollisuus kokeilla omia rajoja omatoimisesti. Ja hymy pysyi aina huulilla treenatessa, naurukin irtosi 😊 Huhtikuussa alkoi myös maastopyörän laulatus, kun maasto alkoi pikkuhiljaa olla sulaa. Ostin täksi kesäksi itselleni uuden upean hiilikuiturungolla varustetun Meridan maastomankelin. Radallakin kävin tekemässä vetoja ja kuun päätin juoksemalla mukavan maastomaratonin reippailla nousumetreillä.

 

                                Joku meidän kevään hurvitteluista. Oikealla Mörköpolun näkötornissa otos.

 

Toukokuussa lyötiin taas vähän lisää puuta pesään. Yhteen noin 45 km lenkkiin ymppäsin noin 2700 nousumetriä ja lisäksi nopeustreenit jatkuivat. Kartoitin itselleni hyvän ja tasaisen reitin uuteen 10 km ennätysyritykseen ja aloin kytätä mahdollisimman nollatuulista päivää. Motivaatiota nostattamaan tilasin itselleni uudet Sauconyn Type A9 kisatossut. Aivan täysi nappiosuma minulle tämä kenkäpari. Kuun puolen välin jälkeen sopivan tuuleton päivä löytyi. Työpäivän jälkeen fillaroin starttipaikalle Kirrin uimarannan tuntumaan. Kunnon lämppä alle ja herättävät vedot. Ajattelin että perkele nyt menee alle 37:30, ehkä jopa 37:20. Säädin kelloon tavoiteajan 37:30 ja lähdin liikkeelle aika tasan sitä vauhtia, ehkä aavistuksen reippaammin. Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin mopedi heikkihermannilla keulia ja aloin puolen välin tienoilla kääntöpaikalla miettiä, että mitähän tästä tulee. Kilometrin 7 aika oli 3:39 ja km 8 3:37. Vielä tässäkin vaiheessa ajattelin, että vielä se mies tästä hyytyy. Mutta mitä vielä. Km 9 aikaan 3:39 ja viimeinen 3:40. Uusi ennätys syntyi suorastaan leikitellen ja uudelle minuutille mentiin ajalla 36:52. Tämä oli itselle oikeasti aika kova juttu tässä vaiheessa vuotta. Yhden 50 km rytkäyksen vielä ampaisin kuun puolessa välissä, nousumetrejä tähän vähän vajaat 2000. Nestevajetta pääsi aavistuksen tällä retkellä tulemaan niin piti irvistää kameralle. Juomarakot ei oikein sovi minulle, vähän hämärtyy niitä käyttäessä että paljon sitä on tullut juotua. 

 

Tämä ei ole aina yhtä hymyä

                                                          

Seikkailu Saarijärvelle

 

Tämä ikimuistoinen retki ansaitsee ehdottomasti oman lukunsa. Varsinkin kun en kesällä tästä seikkailusta vielä raporttia kirjoittanut. Kun covid niitti ihmisten kisakalentereja uuteen uskoon, piti vain suunnitella omatoimirymyjä. Ja niin tapahtui että ”erehdyin” jossain vaiheessa kevättä lenkillä ollessamme mainitsemaan Matille, että Saarijärvelle olisi kyllä kiva juosta pitkin mehtiä. Taisi alkaa Mattia tämä ajatus myös kutkuttaa, kun alkoi reittiä niin kovin suunnitella. Eikä mennyt pitkään, kun kovan työn tuloksena oli reitti suunniteltu. Matkaa oli reitille piirretty vajaat 150 km mutta selvää oli jo tässä vaiheessa, että joitakin +/- kilometrejä saattaa tulla. Ja todennäköisemmin niitä lisäkilometrejä. Näin pitkä retki vaati totta kai rutkasti suunnittelua. Eväät kaikki kantoon ja vettä luonnosta, vaiko ulkopuolista huoltoa. Mahdolliset evakuointipisteet. Entä jos… Matti oli jo tässä vaiheessa suhteellisen kokenut karpaasi näiden oikeasti pitkien ultramatkojen kanssa. Minua retki jännitti selvästi enemmän kuin kuomaani, mutta pidin tätä ihan luonnollisena reaktiona. Kävimme paljon etukäteiskeskustelua siitä, mitä todennäköisesti tuleman pitää. On tärkeää varautua siihen, että noin pitkän retken aikana ei vaan ole koko aikaa kivaa. Väsymystä ja ..tutusta tulee myös mahtumaan joukkoon. Puhuimme myös etukäteen siitä, miten tärkeää on muistaa huoltaa itseään kaiken aikaa. Ja ”musta hetki” ei ole mikään syy keskeyttää. Ei! Niin pitkään, kun mikään oikea fyysinen vamma, tai oikea terveydellinen vaara ei uhkaa, matka jatkuisi. Se on sitä oikeaa matkakaverin kunnioittamista. Nämä asiat olivat kirkkaana mielessäni ja koin vahvasti, että olen henkisesti ja fyysisesti valmis tähän seikkailuun. Ei Matti olisi minua matkaan huolinut, jos hän ei olisi uskonut, että minä selviän tästä.

 

                                                                                        Varusteitten kokoamista

 

Matti tilasi meille Briteistä foliopussin ja siihen kiinnitettävän suodatinpatruunan, jonka avulla saisimme suodatettua luonnosta omiin pulloihimme turvallisesti juotavaa vettä. Eväät laskettiin melko tarkkaan riittämään leppoisalla matkavauhdilla 150-160 km matkaan. Niin ja reitti. Se tulisi kulkemaan neljän kunnan alueella: Jyväskylä, Uurainen, Multia ja Saarijärvi. Retkikuomani on koostanut retkestämme hienon videon youtubeen, josta selviää tarkka matkareittimme. Linkki tähän löytyy blogin lopusta. Matti oli myös miettinyt retken starttiajan niin, että ehtisimme näkemään maukkaimmat nähtävyydet valoisaan aikaan. Perjantaina 29.5 noin klo 21 kaikki oli valmiina ja lähdimme matkaan Jyväskylän Ristonmaalta. Jo pelkät varusteet syömisine, juomisine, vaihtovaatteineen ja Matilla vielä GoPro matkassa, painoivat sen verran, että vauhti oli jo näiden takia maltillinen. Eikä meillä suoraan sanottuna mihinkään ollut kiire. Kelloa vastaan ei lähdetty matkaan vaan nauttimaan ja aistimaan seikkailusta. Toki sekin oli selvää, että mitään ylimääräistä lorvailua ei suunnitelmiin kuulunut ja lyhyet tauotkin pidettiin vain aiheesta. Reittimme kulki Ruokkeen kautta kohti Nyrölää. Ilta ja yö oli kuulas, pimeyttä oli jokusen tunnin ja otsalampun valossa taivalsimme hyvillä mielin ja luonnon rauhasta aistien ja nauttien. Huomasimme jo hyvissä ajoin, että pullojen täyttäminen oli hidasta hommaa, mutta retken onnistumisen kannalta tietenkin välttämätöntä. Työnjako matkan taittuessa oli suunniteltu niin, että Matti huolehti urheilukellostaan, että pysyimme hänen piirtämällään reitillä. Minun tehtäväni oli ”soittaa ruokalelloa” 5 km välein. Eli ilmoittaa aina, että on taas aika haukata jotain. Yö eteni oikeastaan ilman isompia ongelmia. Toki joitakin pummeja tuli mutta molemmat käytännössä tiesimme, että niitä tulee. Kun lähtee oikealla asenteella matkaan niin siinä ei pienet pummailut paljon paina. Pusikon läpikin mentiin heilahtaen välillä mutta sitä se on, kun tuon veikkosen kanssa matkaan lähtee. Nyrölän luontopolku tarjosi osaltaan tuttuja maisemia meille mutta paljon mahtui tähän retkeen ihan täysin uutta baanaa minulle. Varmasti Matillekin.

 

Alkuyö. Tässä on jotain taiteellista

 

Aamuyöllä oli melko kylmä ja minunkin piti kaivaa kuoritakki esiin jossain vaiheessa yötä. Ja hanskat. Jaa.. Ne jäi kotiin. Onneksi sormet ei aivan kohmeiset olleet ja buffeilla sain niitä vähän pidettyä lämpimämpinä. Aurinko nousi todella aikaisin taivaltaessamme maaseutuisissa maisemissa. Yhden aamuvirkun miehen kanssa juteltiin jokunen tovi ja hän oli tosi utelias ja kiinnostuneen oloinen retkestämme. Kovasti toivotti onnea. Niin ja toisen aamuvirkun naisen puutarhaletkusta täytettiin lötköiset juomapullosemme. Mahtoi pitää meitä vähän hulluina hän :D Olin tehnyt yön etenemistä varten vähän hölmön ja tarpeettoman ratkaisun laittamalla jalkaan puolipitkän housun. Risukossa ja aluskasvillisuudessa rymyämistä oli niin paljon, että pitkä trikoo olisi ollut ehdottomasti oikea ratkaisu. Naarmuja ja jurmuja tuli, mutta niistä selvittiin. Semmoinen huomio vielä yöstä, että mielenkiintoiset kala-altaat nähtiin jossain kohtaa Nyrölää. Täällä saimme myös aika läheisen kontaktin upeaa ääntä pitäneeseen kurkeen. Harmillisen vähän eläimiä tällä retkellä näimme muuten. Hyvin todennäköisesti kuollutta sammakkoa myös ihmeteltiin ja siinä ne melkein sitten olivatkin, harmillista. Hauskaa komiikkaa oli tässä sammakon ihmettelyssä. ”Hyppää” ja tökkäys sammakkoon. Vaan ei kaveri hypännyt, oli kosiomatka jäänyt tyystin kesken. Seuraava kohde oli Uuraisten alueella sijainneet Talkoovuoret. Erittäin miellyttävä kohde: mukavaa luontopolkua ja virtaavaa vettä. Jokunen tovi näitäkin pööpöiltiin ja gopro:lla hetkiä ikuistettiin. Tunnelma oli iloinen ja leppoisa. Aamu alkoi nopeasti lämpenemään ja pian pystyinkin vaihtamaan jalkaan jo shortsit ja t-paidan. Kivalla metsäisellä järvellä pidettiin pieni huoltotauko. Tämä oli mukava hetki ja molemmat olimme edelleen hyvällä tuulella. Syötiin ja täytettiin pullot. Matti ehkä hieman valitti väsymystä ja jossain vaiheessa aamulla hän ehdottikin pienten torkkujen ottamista. En oikein lämmennyt tälle ajatukselle ja luulen itsekin, että ei hän sitä ehdottanut kuin korkeintaan puolitosissaan.

                                                Aamu on valjennut  & kevyempää päälle

 

Seuraava kohteemme oli Kiiskilänmäen näkötorni ja johan olikin korkea torni tämä. Taisi olla niin, että ennen tätä näimme aivan julmetun ison puiden lastauspaikan. Näkötorni oli kyllä vaikuttava ja oli sinne kiipeäminen. Vähän komiikkaa tähänkin. Heikki: ”Hyvät on näkymät mutta eihän täältä näy kuin mehtää”. Matti: ”Hei, me ollaan Multialla. Mitä muuta täältä kuuluisikaan näkyä kuin mehtää”. Naurua. Matka jatkui ja päivä lämpeni entisestään. Vielä ei ollut ahdistavan kuuma mutta myöhäiseen iltapäivään oli ennustettu jo melko kuumaa säätä. Etenimme kohti Kulhaa, joka oli kohteena Matille uusi. Minä olen täällä käynyt aiemminkin, saarijärvinen kun olen. Onhan Kulha kokonaisuutena upea paikka. Kalliota, harjuja, kangasta, todella kaunista vesistöä. Majaviakin alueella asustelee ja se kyllä näkyy monessa kohtaa. Juuri majavien takia emme pulloja uskaltaneet tällä alueella täyttää. Kulhan kierrosta kiertäen alkuiltapäivä lauantaista oli käsillä. Kerran upposin koko säärtä myöten yhteen mutaiseen ojaan. En olisi sieltä kyllä päässyt ilman apukättä ylös. Laitoimme myös videoidun tervehdyksen retkeltämme JTR kuomasille, kovasti tuntuivat tykänneet tästä.

 

                                             Upea paikka pitää lyhyt tauko. Oikealla Kulhasta

Nyt alkoi sitten olla käsillä ehkä hankalin vaihe koko reissussa. Oli kuuma, pullot alkoivat olla tyhjät, eikä seuraavasta vedenottopisteestä ollut oikein mitään varmaa tietoa. Paria paikkaa käytiin tarkastamassa missä olisi vettä saattanut olla mutta ei. Vähän alkoi jo huolestuttaakin tilanne mutta kyllä me ihan tyyninä mielestäni molemmat pysyimme. Sitten Matti ehdotti, että tarkastetaan yksi aika rupuisen näköinen kaivonkansi. Päällä oli sinkkiämpäri ja jotain muutakin esteenä, ettei kukaan vaan humpsahda kaivoon. Puinen kansi oli laho ja säleitä tippui kaivoon siinä ähertäessämme. Köyttä oli onneksi saatavilla ja niinpäs vaan oli vettäkin kaivon pohjalla. Sieltä sitä elämän eliksiiriä nousi vanhalla ämpärillä. Paljon oli puun mujua veden joukossa ja Matti raapi päätään, että nuo kyllä tukkii viimeistään suodattamiseen tarvittavan patruunan. Oma pää pelasi vielä sen verran, että ehdotin esisuodattamista lötköpullosta suodatinpussiin, jolloin isot mujut jäivät lötkikseen. Toimi ja pari pullollista saatiin tästä juotavaa. Helpotuksen tunne oli tässä vaiheessa iltapäivää aivan käsin kosketeltavissa. Tähän hieman kuumottavaankin hetkeen kulminoitui hyvin se, miten loistavasti yhteistyö matkakumppanini kanssa sujui. Kumpikaan ei panikoinut eikä hermoillut vaan pysyimme tyyninä. Olimme toimiva tiimi! Epäpuhtaudet keräävä suodatinpatruuna alkoi tässä vaiheessa päivää olla niin tukossa, ettei siitä juuri vesi enää tullut läpi. Kyynärvarret vääränä sai vettä pussista puristaa eikä se oikein enää napannut. Ja puhdistusvärmeet tähän jäi tietenkin kotiin. Virhe. Sovimme yhdessä tuumin, että tästä eteenpäin alamme pysähtyä talojen luona ja pyydämme vesitäydennykset niiden asukeilta. Kerjuulle vaan.

 

Aloimme pikkuhiljaa lähestyä Mahlun seutua ja useassa talossa pistäydyttiinkin vesitäydennyksellä. Oli kiva vaihtaa vähän kuulumisia erittäin ystävällisten kyläläisten kanssa. Kyllä ne tuntuivat monet vanhempanikin tuntevan. Ja joka talossa muistettiin kehua, miten täällä on hirveän hyvä vesi, suoraan tulee lähteestä. Tuntuihan se tietty ihan kivalta, kun asukkaille tuntui olevan suorastaan kunnia-asia, että saivat jo hieman nuutuneille matkaajille tarjota seudun raikasta vettä. Kiitoksia! Muittaria kohden edetessämme oli 100 km jo tullut täyteen ja edelleen matka tuntui etenevän mukavasti. Olin vaihtanut sukat varvasmallisiin ja tuoreisiin jo aikaa sitten ja niin olisi kannattanut tehdä Matinkin. Hänellä alkoi olla vesikellojen kanssa hieman vaikeaa. Noh ei kun lyhyt tauko vaan, sukat pois, Heikki laittoi rasvaa kaverin jalkoihin ja uudet jalkaan. Kummasti virkistyi Matin meno tästä. Tieosuus oli tylsää kuljettavaa ja lähestyessämme Kolkanlahtea ja Julmia Lampia, pääsimme onneksi taas polulle. Löysimme myös erinomaisen lähteen, josta täytimme pullomme ja joimme muutenkin reilusti. Kello oli näillä tienoilla varmaan jo jotain 21.Vuorokauden verran taitettua matkaa siis takana ja väsy alkoi vähitellen painaa jo Heikkihermanninkin silmissä. Vai mitä olette mieltä :D Johan se alkoi vähitellen 40 valvottua tuntia lähestyä, että kai se on ihan ok, että se alkoi jo naamastakin näkyä. Julmat Lammit on upea paikka, jossa jääkauden jäljet näkyvät selkeääkin selkeämmin. Vaikka väsy alkoikin painaa, riitti molemmilla vielä intoa paikan upeiden kallioiden ja veden ihasteluun.

 

                                                                                        Hui hai ja hee vaan! 

 

Alkuperäisessä suunnitelmassa meidän oli määrä edetä kohti päämäärää, eli Kekkilän venesatamaa, maakuntauraa pitkin. Se, millaisessa kunnossa maakuntaura oli tuolloin, ei kummallakaan ollut varmaa tietoa. Rymypätkiä saattoi olla vielä edessä ja koska olimme juuri tovi sitten edenneet ärsyttävässä pienessä ja raivaamattomassa hakkuuaukeassa, päätimme tehdä kompromissin. Loppumatkan viimeiset 20-30 km edettäisiin helppoja polkuja, hiekkatietä ja asfalttia pitkin. Tietä se kyllä oli enimmäkseen ja hyvin tylsää sellaista. Pystyimme edelleen taittamaan matkaa hölkkäämällä ja tunnelma pysyi hyvänä. Noin 130 km kohdilla minulla alkoi vasen jalka pettää alta hölkätessä. Uskon, että säären hermoissa alkoi olla häikkää, ehkäpä n fibularis profundus oli se joka oireili. Paniikille ei annettu sijaa eikä tarvinnut tästä sen isompaa numeroa tehdä. Jatkoimme matkaa vähän kävellen, vähän hölkäten. Kävellen me olimme tulleet tähänkin saakka monta kilometriä, joten ei tässä mitään ihmeellistä ollut. Vähitellen alkoi taas tuntua, että jalka alkoi sallia pidempien yhtäjaksoisten matkojen hölkkäämisen. Olin jotenkin onnistunut arvioimaan jäljellä olevan matkan väärin ja luulin n. 135 km kohdilla, että meillä olisi jäljellä enää maksimissaan 10 km matkaa. Matti torppasi nämä ajatukset, että kyllä tästä yli 150 km tulee. Tuli hetkellisesti vähän masentunut olo, väsytti ja nälkäkin oli. Visio äipän tekemästä pizzasta ja jalkojen uittamisesta lämpimässä vadissa saunan lauteilla istuen sai vallan. Yksi känkkäränkkäkuvakin tarinaan pitää liittää.

 

    Alkoi olla huumori koetuksella viimeisellä tylsällä 20 km:llä

 

Mutta ei minun kiukkuni pitkään kestänyt ja pieniä välitavoitteita tehden jatkoimme matkaa. Myös Matille alkoi tulla väsymyksestä pieniä hallusinaatioita ja muistan kun hän pyysi kaivamaan repustaan kofeiinigeelin. Se piristi häntä kummasti. Hiekkatiet vielä jotenkuten menettelivät mutta Kannonkoskentien pitkät asfalttiosuudet olivat aivan syvältä. Alkoi oikeasti olla henkinen kantti koetuksella. Olen ihan varma, että Matti viisaana miehenä mietti näillä kohdin, että riittääkö Heikin kantti vai saako kiukkuväsymys vallan. Kilometri toisensa jälkeen taittui ja vuorokausi alkoi vaihtua sunnuntain puolelle. Otsavalot oli sytytetty ja aina matka vaan jatkui, 141, 142, 143…Kekkilän kylä ja maali läheni. Viimeisille kilometreille saimme onneksi helpotusta, kun siirryimme joksikin aikaa polulle ja latupohjalle. Käännös Iisniementielle, noin 2 km jäljellä. Nyt alkoi olla hymy korvissa, kun käytännössä tiesimme, että se olisi kohta tämä homma paketissa. Koko reissun aikana ei juuri isoa vessahätää ollut mutta kappas vaan, alle km ennen satamaa se sitten iski. Naureskelin että ei hemmetti, vieläkö tässä pitää painaa puskaan 500 m ennen maalia, vaikka satamassa odottaisi hyyssi. Sinnittelin väkisin vessaan asti ja kyllä helpotti. Siihenhän minä sitten ensimmäisen kerran nukahdin ulkohuussiin. Seuraavat nuokkumiset alkoivat venettä ajaessa ja jälkeenpäin Matti kertoi olleensa huvittuneen huolestunut, että pysyyköhän venekuski hereillä. Minun kotipaikkani on siis saaressa ja sinne kuljetaan veneellä. Nukahtelut jatkuivat saunan lauteilla, vettä päälle kaataessa.. Joka tilanteessa missä se käytännössä oli mahdollista. Saunottiin ja syötiin nopeasti ja oli aikalailla taivaallinen tunne. Pihaan piti vielä kömpiä vajaat parisataa metriä ja sitten vain peiton alle. Uni tulikin yllättävän nopeasti noin 44:n valvotun tunnin jälkeen.

 

Meidän seikkailumme kesti kaikkiaan noin 28 tuntia ja taivallettuja kilometrejä tuli yhteensä noin 153. Siihen nähden, että keikka oli pirun pitkä, meni meillä aika mukavasti. Minulla olisi pitänyt olla pitkät housut ja hanskat, Matin olisi puolestaan pitänyt ottaa suodatinlaitteen pesuvärmeet mukaan sekä vaihtaa kuivat sukat ja rasvata jalat aiemmassa vaiheessa. Olisi se voinut huonomminkin mennä! Koska keskivauhtimme oli niin hidasta, ei tästä touhusta tullut edes lihakset erityisemmin kipeäksi. Vesikellot ja jalkojen kuluma oli ehkä se isoin ongelma, varsinkin Matilla. Tämä oli mielenkiintoinen kokemus ja koettelemus ja selvisimme siitä kunnialla. Sunnuntaina iltapäivällä ajaa hurautimme takaisin Jyväskylään. Matti jäi kotiinsa mutta minä palasin vielä samana iltana vanhemmilleni nauttimaan lämpimistä ja antoisista kesälomapäivistä.

 

Lisää kierroksia koneeseen. Kohti syksyä ja kilpailuja.

 

Seuraavat pari viikkoa otin treenin puolesta kevyemmin. Tämä olisi saattanut olla sellainen vaihe, että olisin voinut pilata paljon vuoden ahkeraa treeniä, mikäli olisin laiminlyönyt palautumisen. Olo tuntui päällisin puolin hyvinkin nopeasti palautuneelta pitkän retkemme jälkeen, mutta varmasti en sitä ollut. Kaksi viikkoa reissun jälkeen pystyin tekemään ensimmäisen kovan harjoituksen ratavetojen muodossa. Hyvältä tuntui ja näistäkin palauduin nopeasti. Koin siis, että oli turvallista alkaa taas nostaa harjoittelun kuormitusta. Kaikki tarmoni oli tässä vaiheessa suunnattu toivottavasti syyskuun alussa juostavaan Nuuksio Classic Ultraan sekä Vaarojen Maratonin yö 65 km:lle. Kesäkuun lopun treenit olivat monipuolisia ja sisälsivät myös maastopyöräilyä juoksun ohella. Yhden rajun treenin tein vesisateessa, jossa kerrytin 1100 plus nousumetriä (23 nousua, noin 50 m kerralla) yhdessä mäessä kävelemättä metriäkään. Hapottavaa mutta mukavaa. Mattikin saapui kuraiseen ja märkään Ylistön mäkeen minua sparraamaan ja itsekin kipuamaan. Yhteen erittäin mukavaan tyyppiin kävin myös tutustumassa Tampereella kesäkuussa, hän on Ville Siukkola. Ville tekee työkseen muun muassa juoksuvalmennushommia ja juoksee itse La Sportivan porukassa. Eikä ole mikään turha juoksija Ville vaan varsinainen gaselli. Päivä oli erittäin kuuma mutta polkulenkki oli silti mukava ja keskustelu antoisaa. Uiskentelu ja pizzalla käynti päättivät tämän mukavan visiitin Tampereella. Taas sain vaihtaa ajatuksia tästä lajista ja kaikesta muustakin mahdollisesta aina maan ja taivaan väliltä erittäin järkevän, mukavan ja analyyttisen tyypin kanssa. Kiitos Ville. 

 

 

Merida Big Nine 4000 & helteiset vetotreenit radalla

Heinäkuu jatkui taas monipuolisella harjoittelulla. Erityyppistä juoksuärsykettä kropalle, voimatreeniä, maastopyöräilyä. Panostin tässä kuussa paljon ylämäkien juoksemiseen. Parilla lenkillä teemana oli ”kisatyyppinen harjoitus”. Kuun loppupuolella hulluttelimme Matin kanssa kesän toiseksi pisimmän treenimme. Tämä oli minun ideani ja sai kutsumanimen ”Four hill challenge”. Neljä eri mäkeä siis, nousua niissä ja siirtymät paikasta toiseen hoidettiin juosten. Starttipaikalle Kanavuoreen saimme kyydin rouva Katilalta, ja siitä se sitten päivän urakka alkoi ennen kuin kello oli 6:00 aamulla. Kivuttiin ja laskeuduttiin aikamme ja sitten siirryimme polkua myöten Halssilaan Karmitsan mäkeen, missä sama show jatkui. Minulla oli aika ahnas treenijalka tänään mutta Matti ei ollut ihan yhtä pirteällä päällä. Hän otti mäkiosuudet vähän kevyemmin ja siirtymillä pidettiin myös vauhti sopivan maltillisena. Seuraava pitkä siirtymä oli Palokan kautta Laajavuoreen ja tässä välissä pidettiin ruokatauko ABC:llä. Laajavuoren eturinteessä jatkoin mäkirymyämistä täynnä tarmoa. Matti oli vielä jonkin tovin mukana mutta lähti Laajavuoresta omia aikojaan kotiin. Hyvät nousumetrit ja kilometrit sai hänkin tältä päivältä. Itse jatkoin vielä jonkun tovin ennen kuin siirryin kotinurkille Ylistön mäkeen, josta ropsahtivat päivän viimeiset nousumetrit. Pitkän päivän päätteeksi saavuin kotiin noin klo 15. Olin uupunut mutta kolme kiloa verttiä tuli täyteen ja matkaa lähes 65 km. Tämä oli viimeinen pitkä harjoitus ennen kisakautta.

 

 

”Four Hill Challenge” tunnelmia. n.64 km, n.3000 m nousua

 

Ensimmäinen kilpailu Jämsän Himos Traililla odotti jokusen viikon päässä edessä. Keventelyn olin jo aloittanut ja huomasin myös, että tuleva kisakausi alkoi jo hieman jännittää. Elokuun 10. päivä aloitin uudet opiskelut Jyväskylän Hierojakoulussa, ja kisahommien miettiminen jäikin nopeasti intensiivisen opiskelun varjoon. Uuden opintopolun aloittaminen tuntui todella mieluisalta ja hierojaksi opiskelemaan ryhdyin aidosta halusta ja kutsumuksesta auttaa ja hoitaa ihmisiä. Toivottavasti pääsen pian toteuttamaan myös jatko-opintoja fysioterapian parissa. Tulkaahan tutut ja tuntemattomat käymään hoidossa Heikillä :)

 

Märkäkorva hierojahermanni

 

Jämsän kisaviikonloppu koitti nopeasti, kisapäivä oli lauantai 22.8 ja matkana oli minulle hyvinkin lyhyt, vajaa 18 km. Nuuksio Classicin 72 km odotti kahden viikon päässä, joten otin varman päälle tämän enkä lähtenyt pidemmälle matkalle. Muutenkin tämä tapahtuma toimi minulle lähinnä ”valmistavana välipalana”. Kisamatkoja oli tänä viikonloppuna Jämsässä useita ja oma starttini oli viimeisimpien joukossa vasta iltapäivän puolella. Tiesin jo etukäteen, että tästä kisasta tulee aivan hemmetin hapottava koska se on niin lyhyt ja kovaa vauhtia täytyy pitää yllä. Ensimmäinen ylämäki nousee laskettelurinteen päälle ja on ”yllättäen” pitkä ja paikoin jyrkkäkin. Mäkiä olin harjoitellut kesällä runsaasti mutta vähän taisi mopo kuitenkin keulia liikaa tähän. Kukaan ei lähtenyt pitämään vauhtia mäkeen niin minun se oli sitten tehtävä. Ylhäällä olikin jo happoa jaloissa ja alaspäin rallatus ei sujunutkaan enää yhtä sutjakasti. Hiukan Janne ja Leppäsen Antti painoivat edelle. Janne otti ensin piikkipaikan mutta pian Antti otti kärkipaikan itselleen ja lähti vetämään hienoa soolojuoksua voittaen koko kisan. Hyvä Antti! Jannen kanssa jojoiltiin pitkin kisaa sijoilla 2. ja 3. Ylämäkiosuuksilla painoin edelle mutta tuntui, etten toipunut missään vaiheessa täysin alun rajusta mäkirynnäköstä. Niinpä helpommilla osuuksilla jouduin antamaan Jannelle periksi enkä viimeisellä vitosella enää hänen pientä rykäystään tavoittanut. Maaliin saavuin kolmantena reilut 10 sekuntia Jannen perässä. Ihan hyvä kisastartti tämä minulle oli mutta ei juoksu taktisesti täysin kypsää ollut. Järkevämmällä vauhdinjaolla, varsinkin noissa mäissä, loppuajasta olisi ollut otettavissa pois ainakin minuutin verran. Ylämäessä voitetut parit sekunnit kostautuivat moninkertaisesti helpoilla osuuksilla, kun juoksun taloudellisuus kärsi. Näistä opitaan ja nyt oli kuitenkin päästy tammikuun jälkeen ensimmäistä kertaa virallisesti kilpailemaan. Alla oleva kuva kisan loppupuolelta kertonee enemmän kuin sanat: aika limiiteillä mentiin.

 

Kapteeni Hermanni irvistää

 

Nuuksio Classic Ultran koonti

 

Koulussa tahti oli tiivis, enkä rehellisesti sanottuna ehtinyt Nuuksion kisaa kauheasti edes jännittää. Kisaviikon puolessa välissä huomasin kuitenkin, että jännitys alkoi selkeääkin selkeämmin näkyä minussa. Kisapäivämäärä oli siis 5.9. ja ilmoitettu matka 72 km. Olin tehnyt huonevarauksen Hotelli Nuuksioon jo puoli vuotta sitten ja huonekaverikin minulle löytyi, hän oli kilpailuun ensimmäistä kertaa ilmoittautunut Kalle Savolainen. Ja maaliin pääsi tästä kilpailusta Kalle myös, hyvä hyvä. Kamppeeni olin pakannut huolellisesti tälle viikonlopulle eikä minulta onneksi puuttunut mitään, kun lopulta hotellille pääsin ja kamppeita aloin valmistella aamuksi. Kilpailun startti olisi jo 6:00 aamulla, joten kaikki piti laittaa illalla mahdollisimman valmiiksi. Sää oli kisaa edeltävänä päivänä märkä ja sateinen. Kisa tultaisiin siis taivaltamaan märässä maastossa. Yhdessä Matin kanssa olimme miettineet minulle selvän kisataktiikan, joka tähtäisi loppuaikaan noin 7:15:00 tienoille. Analyyttisena juoksijana ja hyvin oman kuntoni tuntevana nämä ennusteeni pitävät usein melko hyvin kutinsa. Niin kävi tälläkin kertaa. Sen verran vielä taustasta tietoa, että juoksin täällä viime vuonna maratonmatkan, joten reitti oli minulle osaltaan tuttu. Ultralla reittiin lisätään kuitenkin pari pitkää lisäkierrosta ja kuulemani perusteella näihin pätkiin mahtuu paljon hidasta ja teknistä maastoa. Keski-Suomen teknisiin maastoihin tottuneena en tätä minään ongelmana pitänyt, mutta oli selvää, että vauhtia nämä tekniset osuuden tulevat hidastamaan. Niitä taivaltaessa täytyy vaan pitää pää kylmänä. Illalla kävin nauttimassa pastabuffetin hotellin ravintolassa sekä kävin vielä vähän ulkoilemassa. Kamppeitten kanssa vielä hierottiin jonkin aikaa illalla ja eväät tarkastettiin. Minulla oli evääksi varattu actimel-pulloihin lirutettuja geelejä, erilaisia karkkeja, suklaata, ja pähkinöitä. Suolatabletteja oli myös varalle ja elektrolyyttitabletteja oli määrä sujautella juomapulloihin kilpailun vesipisteillä. Nämä eväät ovat maistuneet minulle hyvin aiemminkin. Kengiksi La Sportivan Helios 2.0, shortsit, t-paita, liivi varusteineen sekä kapteenin hattu ja urheilulasit. Valot sammutettiin joskus 22:30 tienoilla ja levoton yö oli edessä.

 

Puhelimet herättivät meidät muistaakseni 4:30 aamulla. Kovin kehuttavat eivät yöunet olleet mutta kokemuksesta tiedän, että yksi huono yö ei ole esteenä onnistuneelle kisasuoritukselle. Tästä ei siis tarvinnut huolehtia. Siirryimme suoraan varhaiselle ja melko kevyelle aamupalalle. Sitten vaan kisakamat niskaan ja valmistautumaan starttiin. Pimeää ja sateista oli. Vettä tuli oikeastaan aika reippaasti ja huomasin ettei jengiä kauheasti kiinnostanut lähteä vesisateeseen verkkailemaan. Nouxin valmentajan ja kovan juoksumiehen Lepistön Antin kanssa vaihdoin jokusen sanan hotellin ovella. Vähän oli jännittynyt olo itsellä mutta ennen starttia olen tähän tottunut. Pieni kisan aiheuttama kutina vatsanpohjalla on minulle aina positiivinen kokemus ja olotila. Yksi kaveri kyseli verkkailuseuraa ja ilmoittauduin mukaan. Hän osoittautui Heikki Käsnäseksi ja oli yksi tämän kisapäivän mukavista uusista tuttavuuksista minulle. Hetki vielä värjöteltiin telttakatosten alla, mutta sitten oli aika ryhmittäytyä starttialueelle. Koronatoimet oli hoidettu kisajärjestäjien toimesta hienosti ja lähtöpaikalla jokaiselle juoksijalle oli tehty merkitty lähtöpiste. Pienten alkuhuudatusten ja tsemppien saattelemana lähdettiin matkaan.

 

Kuten jo edellä mainitsin, vettä sateli kisan alussa vielä reippaasti ja maasto osoittautui erittäin märäksi. Aamuyön tunteina vettä oli kuulemani mukaan pudotellut erittäin reippaasti. Ihmettelen aina näiden kilpailujen kovaa alkuvauhtia, niin tänäänkin. Vaikka baana alussa onkin melko helppoa kuljettavaa, tiesin silti, että vauhti on suhteettoman kovaa. Sykkeet nousivat nopeasti VK1-alueella ja pysyttelivät noin 170 lyönnin tuntumassa. Välillä mentiin jopa kovemmillakin tehoilla. Minulla ei ollut otsavaloa ja koska ensimmäisen puolen tunnin aikana oli vielä hyvinkin hämärää, piti omaan tekemiseen keskittyä erityisen tarkkaan, mikäli liukkaassa maastossa mieli pysyä pystyssä. Pieniä porukoita alkoi muodostua melko nopeasti ja juttuakin riitti. Puhuttiin myös, että kyllä vauhti tästä vielä tulee tasaantumaan. Simpanen lähti painelemaan kärkeen omaa vauhtiaan, Koivun Lari seurasi ja sitten tulimme ymmärtääkseni me muut. Naisten sarjan kärkiporukka osoittautui myös erittäin kovatasoiseksi ja kisan aikana ehdin tehdä koko kärkikolmikon aikana tuttavuutta. He olivat Johanna Antila, Paula Havu sekä Jasmina Nikula. Mukavia naisia kaikki nämä ja järjettömän kovakuntoisia! Pian porukkamme ohi paineli maltillisesti aloittanut, ja muutenkin erittäin kypsästi ja järkevästi juokseva Tuomas Maisala. Kova alkuvauhti oli liikaa ja Tuomas sai mennä menojaan. Tein porukassa pieniä nykäyksiä mutta pienien pummien saattelemana useamman juoksijan porukkamme oli jälleen kasassa.

 

Toisella väliaikapisteellä, Högbackassa porukka alkoi pikkuhiljaa hajoilla. Tässä vaiheessa matkaa oli taitettu osaltani vajaat kolme ja puoli tuntia. Minulla meni huoltopisteellä aika pitkään elektrolyyttien kanssa ährätessä ja monta juoksijaa meni ohi. Ihmettelin myös osaltaan, että eikö nämä tyypit juo ollenkaan, kun osa jopa skippasi koko huoltopisteen. Yksi pieni kehityskohde minulle on ripeämpi toiminta huoltopisteillä. Miesten kisassa kolmanneksi tullut Anton Aro teki tämän huollon jälkeen ison pummin ja menetti minuuttitolkulla aikaa. Itsekin lähdin tämän huollon jälkeen väärään suuntaan ja minuutti-pari meni tähän sekoiluun aikaa. Meno tuntui kuitenkin hyvältä ja pikkuhiljaa hilasin itseäni lähemmäksi edellä menneitä. Parhaimmillaan olin kilpailussa sijalla 4. kunnes hurjaa vauhtia pitänyt Anton Aro päästeli minusta kevyesti edelle. Nuori hurjapää sai tsemppieni saattelemana jatkaa omaa vauhdikasta menoaan. Särkijärven Jarin päästin vielä edelleni ja on hauska huomata, että olemme Högbackasta maaliin saakka päästelleet hänen kanssaan keskimäärin hyvin tasaväkistä vauhtia. Jari oli minua noin 5 min nopeampi tällä pitkällä osuudella. Mutta onnistuinko itse enää ohittamaan ketään ja miten minulle tulisikaan käymään..

Rami Valosen upea otos tummennettuna. Vähän erilainen kisakuva

 

Kilpailun alussa vaikuttanut sade oli onneksi lakannut ja matkaa saatiin taittaa ihan raikkaassa syyssäässä. Tämä Nuuksion maasto on minusta jännä, koska minusta tuntui neljä, jopa viisikin kertaa, että tästä on kyllä jo kerran juostu. Mutta eipä vaan oltu vaan yksi yhtenäinen lenkki mentiin. Pienten järvien läheisyydessä liikuttiin paljon ja niiden rannalla oli paljon märkää, turpeista ja upottavaa mössöä. Keli oli tänään tosi hidas ja kuluttava, mutta toki olosuhteet olivat samat kaikille. Ja voi näissä olosuhteissa tehdä hurjankin juoksun, kuten teki Mika Kalliokuusi miesten maratonmatkalla. Iso-Parikkaassa tehty neulansilmä oli minusta monin paikoin inhottavaa osuutta. Yhdessä kohtaa piti nousta tosi jyrkästi kalliolle. Muistan kun pysähdyin ainakin minuutiksi, kun en yhtään tiennyt, että mihin piti jatkaa. Olin vähän aavistellut, että kova alkuvauhti saattaa tuoda jossain vaiheessa kilpailua vaikeita hetkiä. Noin 45 km kohdalla meno alkoikin tökkiä oikein kunnolla. Vauhtini alkoi selkeästi tippua ja sykkeet samaa rataa. Olo alkoi tuntua aika huteralta ja voimattomalta. Syötävä ei oikein maistunut ja oksettavakin alkoi olla olo. Ja hieman oksentelinkin useassa kohtaa. Muistan, kuinka mustimpina hetkinä mietin, miten ihminen voi olla niin typerä, kun tämmöisestä paskasta vielä maksaa ja ehdoin tahdoin lähtee tekemään tällaista. Niin se vaan menee: kun mieli mustuu niin mustat ajatukset saavat vallan. Isoin pelastus minulle oli varmaankin, että olin onnistunut jotenkin saamaan kiinni kaksikon Lari Koivu ja Johanna Antila. Jotenkin minä vain roikuin heidän perässään, vaikka olo oli aivan kamala. Sitten alkoi sattua oikeaan jalkaankin polven seudulle jossain 50-55 km välillä. Tovin matkaa piti edetä ihan suoralla osuudella kevyesti kävellen. Näillä vaiheilla pidin hyvin todennäköisenä, että minä en tästä kilpailusta omin voimin maaliin selviä. Kilometrit olivat tuskaisen pitkiä ja välillä Johanna ja Lari menivät jo 150 metrin päässä edellä. Mustat hetket kysyvät valtavaa henkistä kanttia. Sitä ei oikein osaa sanoin edes kuvailla mutta kaikki sen kokeneet tämän tietävät. Ja kun 71 km matkasta noin 15 km pätkän olet mielestäsi maailman tyhmin, surkein, luuseri ja ties millainen maahan poljettu juoksija, niin ei ole hyvä fiilis silloin ei. Yksi kilometri näissä tunnelmissa vastaa vähintään viittä hyvällä fiiliksellä juostua kilometriä.

 

Viimeinen vesipiste oli noin 10 km ennen maalia ja siellä toimineilta ihmisiltä sain rajut kannustukset viimeiselle pätkälle. Kyllä te olette mahtavia, aivan mahtavia! Orastavia merkkejä paremmasta alkoi ilmetä. Sain pienessä ylämäessä kaksikon kiinni ja huomasin että sykkeeni alkoivat taas kohota. Tovin päästä vilkaisin taakseni ja duo oli jo 100 metriä jäljessä. Mitäs nyt oli tapahtumassa?! Koin ensimmäistä kertaa elämässäni tämän tunteen kilpailussa, kun täydellinen musta hetki lopulta väistyy ja meno alkaa taas maistua. Uskomaton tunne. Loppupätkä on viime vuodelta tuttua ja 65 km jälkeen aloin varovaisesti uskoa, että ehkä tämä sittenkin päättyy hyvin. Suoraa linjaa mentiin ja nilkkaan asti ylettyvistä lätäköistä mentiin keskeltä kuin suunnistajat konsanaan. Millään ei ollut mitään väliä enää tässä vaiheessa. Kunhan vain jaksaisin maaliin ja saisin pidettyä sijoitukseni. Yksi juoksija minut vielä ohitti ja sekös hetken harmitti. Maalissa minulle selvisi että tämä kaveri olikin maratonmatkalainen. Mietinkin että onpa kaverilla hyvä loppukiri, koska ei omassa vauhdissanikaan valittamista ollut siihen nähden, että 7 tuntia oli jo juostu. Hemmetti minä paukutin viimeisen kympin kovempaa kuin Maisala ja lähes minuutilleen yhtä kovaa kuin Aro ja Särkijärvi. Eli tosi hyvän vaihteen olen vielä saanut silmään ja jalka nousi. Kilometrin 70 kykenin juoksemaan jopa alle 5 min vauhtia ja maalisuoralle irtosi vielä raju loppukiri, itseäni vastaan. Kuulin erittäin kuuluvan kannustuksen ”Hyvä Hermanni”. Se oli Mika Kalliokuusi. Ihan mahtavalta tuntui tämä kannustus. Tein sen, minä tein sen. Juoksin sijoituksellisesti melko kovassa seurassa elämäni parhaan juoksun. Loppuajakseni kirjattiin 7:18:44 ja sijoitukseksi miehissä 5/94.

 

”Yo Adrian I did it” Valokuva: Miska Koivumäki

 

Olin kertakaikkiaan aivan loppu. Etureiteni eivät ole koskaan tuntuneet kilpailun jälkeen niin kipeiltä. Väitän että sain puristettua omasta kapasiteetistani Nuuksion metsään lähes 100 %. Tältä sen kuuluukin tuntua silloin, kun juoksija antaa kaikkensa. Musta hetki johtui varmasti siitä, että olin juossut itseni liian aikaisessa vaiheessa kapasiteettini ylärajoille ja lopulta suorituskyky alkoi laskea. Surkean pätkän aikana kapasiteetti pysyi alhaalla ja alkoi ikään kuin ladata itseään. Tai tältä minusta tuntui. Mikkolan Tomin kanssa vaihdettiin vähän tunnelmia siinä maassa maatessani. Hän oli onnistunut upeasti maratonmatkalla. Erittäin miellyttävä ja positiivinen kaveri muutenkin on Tomi. Sitten alettiin vaihtaa kuulumisia Särkijärven Jarin kanssa, joka tuli pari minuuttia ennen minua maaliin. Tultiin hyvin juttuun ja hän oli myös huomannut, että ei saatu täällä oikeastaan yhtään enempää eroa toisiimme, kuin viime lokakuussa Kolilla. Käytiin pesulla ja syömässä ja kerrattiin yhdessä kilpailua läpi. Tämä on myös yksi tämän koko homman suola. Kisoissa on tosi mukava tutustua kilpakumppaneihin. Yhteisen asian äärellä kun ollaan, niin useimpien kanssa tulee hyvin juttuun kuin itsestään. Jari ei tehnyt poikkeusta tältä osin ja yksi morjestettava juoksija on liittynyt jälleen juoksututtujen rinkiin. Lariin, Heikkiin, Johannaan ja kaikkiin muihin edellä mainittuihin oli myös hienoa tutustua. Yhdessä nämä tapahtumat tehdään. Järjestäjille myös valtava kiitos tästä tapahtumasta. Pidän valtavasti tästä ”Nuuksio Classicin hengestä”. Teette kertakaikkiaan upeaa työtä ja kaikki toimii tapahtumassa vähintään hyvällä tasolla.

Maaliposeeraus

Seuraavat päivät etureisiäni särki aivan valtavasti. Kun sunnuntaina illalla saavuin junalla Jyväskylään, reidet olivat niin kipeät, etteivät ne antaneet polkea pyörällä irti satulasta ollenkaan. Seuraavana päivänä tulisivat ensimmäiset asiakkaat meille opiskelijoille hierottavaksi. Mietin vain, että toivottavasti selviän näillä jaloilla siitä kunnialla. Onneksi selvisin. Lihaskipu oli alkuviikon päivät voimakasta etureisien alaosassa, ja siirtyi siitä pikkuhiljaa yläosaan. Vasta ihan loppuviikosta alkoi helpottaa. Enpä ole moista kokenut aiemmin. Tässä vaiheessa olin myös tehnyt analyysiä menneen viikonlopun kilpailusta. Hienosti se meni isoimmilta osin. Taktisessa kypsyydessä olen vasta kehittymisvaiheessa. Osaan tehdä hyvän suunnitelman itselleni, analysoida suoritukseni realistisesti ja järkevästi. Mutta itse käytännön toteutus vaatii vielä pientä hiomista. Ensimmäisenä se, että en aivan noudata alkuperäistä suunnitelmaa. On äärimmäisen haastavaa ja hankalaa koittaa pitää alussa oma pää ja olla lähtemättä toisten kovaan alkuvauhtiin mukaan. Käytännössä kukaan ei kykene pitämään sitä vauhtia enää 20 km jälkeen, mitä pidetään kilpailun alussa. Maisalalle ja Arolle erityismaininta tästä, kypsää tekemistä. Toiseksi jääräpäisyyttä on vielä vähän liikaa enkä uskalla aina toimia niin, mitä vaistot sanovat. Nyt jälkeenpäin voin sanoa, että kaivoin kisan mustan kuopan ihan itse itselleni. Ensimmäinen 20 km 5 min hiljempaa, seuraava kymppi pari minuuttia hiljempaa. Kuinkahan paljon kovempaa olisin mahtanut tulla kilometrit 40-60. Silloin kun vauhti putoaa selvästi, siis todella selvästi, niin kohtalainenkin vauhti on tähän verrattuna yllättävän paljon lennokkaampaa. Liikaa ei kannata itseään ruoskia, mutta minusta näitä on vain järkevää käydä hieman läpi. Palastella kilpailua. Sellainen täysin tasainen ja ehjä kilpailu on myös mukavampi juosta, kuten esim viime syksynä juoksin Vaaroilla. Mutta ei se oli aina ihan niin yksinkertaista ja toisaalta vastoinkäymiset myös opettavat. Kyllä Nuuksio opettikin minulle tänä vuonna paljon. Koen taas olevani valmiimpi ja kypsempi tuleviin koitoksiin.

 Vaarojen Maratonin yö 65 km

Opiskelut sujuivat minulta mukavasti ja pian kykenin myös lenkkeilemään jo kevyesti. Nyt oli aika kaivaa otsalamppu esiin ja alkaa tehdä valmistavia lenkkejä Kolin Vaarojen Maratonia varten. Nuuksion ja Kolin välillä minulla oli aikaa palautua 27 täyttä vuorokautta. En oikein itsekään osannut sanoa, että oliko se edes tarpeeksi tällaiselle amatöörikilpailijalle. Mitään taikatemppuja ei missään nimessä kannattanut tässä vaiheessa ruveta tekemään. Palautuminen oli prioriteetti yksi. Kevyet lenkit lampun kanssa pimeässä olivat prioriteetti 2. Pikkuhiljaa aloin nauttia pimeässä juoksemisesta, siinä on sellainen ihan oma juttunsa ja tunnelmansa. Yksi illalla juostu kevyt harjoitus oli erittäin mielekäs. Sumua oli paljon, näkyvyys huono ja pari kertaa lensin nurin. Huomasin että kaatumiset tapahtuivat kelloa katsoessa. Pimeässä ei ole aikaa jäädä kelloa ihmettelemään juoksuvauhdissa, vaan fokus on pidettävä täysin tekemisessä itsessään. Tämä oli hyvä oppi ja muistutus itselleni.

 

Stressitasoni olivat syksyä pidemmälle mennessä hieman kohoamaan päin. Kalenterini oli koulun alusta lähtien ollut tosi täysi. Viikot menivät opiskellessa ja viikonloppuna tein kahdessa työpaikassa usein kolme, välillä jopa neljä työvuoroa. Levolle ei oikein hirveästi jäänyt aikaa. Yksityiselämäänkin liittyi stressiä. Sitten syyskuun loppupuolella pamahti kotiini vielä vesivahinko, ja paha sellainen. Tiesin heti vahingon laajuuden tajuttuani, että joudun lähteä evakkoon omistamastani rivitalon päädystä. Olin aivan kypsä. Tässä vaiheessa vuotta tämä oli tosi paha henkinen isku minulle. Kolin kisaviikosta tuli osaltani todella sekava. Koitin jotenkin järkkäillä omia asioitani, tilapäistä asumistani ja koittaa samalla vähän opiskellakin ja hieroa pari asiakasta. Minun oli tosi raskas ja paha olla. Mieli oli täynnä epävarmuutta ja kysymyksiä. Torstaina Matkustettiin Minnan kanssa Kolille ja yritin kaikin mahdollisin keinoin ulkoistaa kaikki ikävät asiat päästäni. Eihän se ihan kunnolla onnistunut, mutta ehkä Kolin reissu teki kaikesta huolimatta pääkopalle ihan hyvää kaiken tämän härdellin keskellä. Pieni irtiotto arjesta. Eihän siellä tarvitsisi kuin juosta keskellä yötä lamppu päässä 65 km yhdellä Suomen haastavimmista luontoreiteistä :)

 

Kisapäivänä jäi onneksi vähän aikaa ulkoiluun ja maisemien ihmettelyyn ennen varsinaista h-hetkeä. Startti olisi tiedossa illalla klo 22:00. Kaiken karusellin keskellä olin onnistunut pakkaamaan kaikki tarvitsemani kisavarusteet mukaan. Valmistelin kisavarusteeni ja evääni huolellisesti ja lähdin kohti kisapaikkaa hyvissä ajoin. Yöksi oli luvattu poutasäätä ja mahdollisesti kuun valaistusta. Lämpötilan arvioitiin kylmimmillään painuvan noin 3:n asteen tienoille. Ensimmäinen riskitekijä oli lähteä kilpailuun vain shortseissa ja t-paidassa. Tässä varustuksessa tarkenisi kyllä juosta oikeinkin hyvin, mutta jos joutuisi kävelemään pidempään, kylmä tulisi. Actimel-pulloissa oli taas geelejä, liivin taskuissa suklaata, karkkia, pähkinöitä sekä uutuutena Nosht-energiapaloja. Energiaa oli taatusti riittävästi, mutta ei kuitenkaan liikaa. Kengäksi olin valinnut taas La Sportivan Helios 2.0:t joista pidän erittäin paljon. Helios on toiminut minulla hyvin näissä Kolin maastoissa. Selän puolelle tuli kuoritakki, kolmas juomapullo, varalamppu, puhelin sekä muut vaadittavat varusteet. Otsavaloni on Petzl Nao+ ja siihen olin saanut lainaan myös vara-akun, jonka kaavailin vaihtavani Kiviniemen huollossa noin 40 km kohdalla. Hanskat käteen, buffi kyynärvarteen, panta päähän ja silmien suojaksi urheilulasit. Näillä varusteilla lähdettäisiin yön selkään. Minulla oli tähänkin kilpailuun laadittu selkeä suunnitelma, jota myös lähdin toteuttamaan. Olin laskelmoinut, että voisin onnistuneella juoksulla saavuttaa tästä yökisasta suurin piirtein saman loppuajan, minkä saavutin samalla matkalla päivällä edellisenä vuotena.

 

Noin varttia ennen starttia lähtöpaikalle alkoi kertyä tuttuja naamoja, joiden kanssa oli kiva vaihtaa kuulumisia. JTR:n porukkaa oli lähdössä tälle matkalle kiitettävän paljon ja varsinkin Paavon, Vesan ja Annan näkeminen oli mukavaa. Pitkään aikaan en ollut heitä nähnyt. Toki kaikkein muidenkin 😊 Pidin itseni lämpimänä hölkkäilemällä ristiin rastiin lähtöpaikan läheisyydessä. Kumpulan Jussia pidettiin tämän matkan ehdottomana ennakkosuosikkina. Tiesin myös itse olevani vahvasti ehdolla palkinnoille tästä skabasta, mikäli ehjän suorituksen saisin aikaiseksi. Ollakseni rehellinen, niin oloni ei ollut kovinkaan luottavainen tämän kisan suhteen. Fyysisesti olin kovassa kunnossa mutta stressi oli vahvasti mielessäni, enkä voinut sulkea pois ajatusta, että se saattaa tulla vaikuttamaan kisan tapahtumiin. Kilpailunjohtajan alkuspiikkien jälkeen lamppupäinen joukkio lähti matkaan. Olin heti alusta kärkiporukan mukana ja aloin siinä jututtaa porukkaa. Vaikutti, siltä että Jussi ei ollut startannut kisaan ollenkaan. Kovin montaa kilometriä ei oltu juostu, kun minä ja Oksmanin Otto irtaannuimme muusta kärkiryhmästä ja aloimme nopeasti tehdä eroa muihin. Ehkä vähän turhankin nopeasti. Minä vedin käytännössä jatkuvasti ja kovasti vaihdettiin kuulumisia samalla. Oli aika rohkea ja arvostettava veto Otolta lähteä Kolille ensimmäistä kertaa kilpailemaan heti yöllä, ja vieläpä hyvin vähäisellä polkujuoksukokemuksella. Kova jätkä, ei voi muuta sanoa!

 

”Suoraan päin valokuvaajaa”, hän oli Jere Alén

 

Rykiniemen kahluupaikalle saavuimme Oton kanssa peräkanaa juosten hyvä meininki päällä. Ehkä aavistuksen liian kovaa oli vauhtimme ollut mutta ei pahasti. Otto oli saanut kavereiltaan väliaikatietoja, että olimme tehneet tämän ensimmäisen 20 km aikana minuuttitolkulla eroa seuraavina tuleviin. Olin omissa laskuissani suunnitellut, että Rykiniemeen voisi kellottaa 2:05 väliajan ja minuutilleen piti tämä kutinsa. Kahluu sujui pimeässäkin meiltä hyvin eikä vesikään tuntunut kovin kylmältä. Täytin molemmat jo tyhjät lötköpulloni ja sujautin molempiin puolikkaan elektrolyyttitabletin. Nyt tämä kävi minulta nopeasti ja sähläämättä, toisin kuin Nuuksiossa. Kohti Eteläpään pahamaineista lenkkiä lähdimme hyvä pössis päällä. Monta kertaa olin jo maininnut matkakaverilleni, että meidän vauhtimme on ollut ehkä vähän turhankin reipasta ja sykkeet pyörivät aavistuksen liian korkealla. Tiesin ja tunsin tämän, mutta kuitenkaan en tehnyt asialle mitään tarpeeksi. Pudotin kyllä vauhtiamme aina hetkeksi, mutta sitten se alkoi taas kiihtyä. Olisin myös voinut laittaa Oton välillä vetämään mutta tätäkään en syystä tai toisesta tehnyt. Ero takana tuleviin kasvoi jatkuvasti ja yhä me vain pidimme vauhtia.

 

Rykiniemen kahluu, Heikki ja Otto. Valokuva Jere Alén

 

Yö oli hyvin tyyni ja kaunis. Kuu loisti kirkkaana taivaalla ja lämmintä oli viitisen astetta. Oikeastaan tällainen keli on täydellinen juosta kilpaa. Ikävät ajatuksetkin olivat pysyneet poissa mielestäni. Viitisen kilometriä Eteläpään lenkkiä tahkottuamme Otolla alkoi olla vaikeuksia seurata minua. Hän jättäytyi hieman taakseni ja minä jatkoin päättäväisesti menoa omaan tahtiini. Huomasin että vähän alkoi jo minunkin jalka painaa noin 30 km kohdalla. Viimeistään tässä vaiheessa minäkin ymmärsin lopulta alkaa höllätä tahtia. Tai ehkä se oli vain merkki tulossa olevasta seinästä. Alkuperäisessä kisasuunnitelmassani olin kaavaillut, että vauhti tulee Eteläpäässä vähän tasaantumaan ja niin se tasaantuikin. Kaunista ja yllättävän valoisaa hakkuuaukeaa taittaessani tuli ensimmäisen kerran oksennusta. Olo ei tuntunut kauhean hyvältä, mutta matka jatkui. Yritin syödä ja juoda minkä kykenin ja yhden suolatabletinkin otin. Muutama kilometri myöhemmin rasittavaa teknistä maastoa taittaessani oksensin uudelleen, isosti ja kuuluvasti. Otto oli selvästi saavuttanut minua uudelleen ja hänen lamppunsa näkyi jo aika lähellä. Olo tuntui aivan kamalalta. Vauhti loppui minulta käytännössä kuin seinään. Otto sai minut pian kiinni ja jokusen kilometrin roikuin hänen perässään, tai ainakin jotenkuten. Jos Nuuksiossa olo tuntui mustana hetkenä huonolta, niin tämä oli vielä huomattavasti enemmän. Tai ainakin olo oli todella paljon voimattomampi. Lihakset olivat aivan tyhjät.

 

Mitä lähemmäs Kiviniemen huolto (n.40 km) tuli, sitä selkeämmältä alkoi näyttää, että minun kilpailuni päättyy sinne. Pari kilometriä ennen huoltoa jouduin jo kävelemään huomattavasti enemmän, kuin edes hölkkäämään kevyesti. Tällaiseen vauhtiin aivan ylikevyissä kisavaatteissa minulle tuli nopeasti helkutin kylmä. Tömpsytellessäni huoltopaikalle, Otto tuli minua jo vastaan ja jatkoi matkaansa. Mukavalle kaverille meni voitto tästä kilpailusta. Hänestä tullaan taatusti kuulemaan vielä näissä karkeloissa. Annoin hänelle kovat psyykkaukset loppumatkalle ja kerroin keskeyttäväni itse. Keskeyttäminen oli ainoa ja oikea päätös. Olisi ollut iso riski lähteä siinä kuosissa enää yrittämään maastoon kohti Peiponpeltoa. Varsinkin kun tiedän, mitä siellä on edessä. Jos minulla olisi ollut jalassa pitkät trikoot ja selän puolella kuoritakin lisäksi varapaita, niin varovainen ehkä olisi voinut olla mahdollinen. Mutta ei niillä tamineilla, ja siinä kunnossa. Yksi järkkäreistä vei minut yhteen pihan aitoista hetkeksi huilaamaan. Kääriydyin siellä peittoon ja odottelin hampaat kalisten mahdollista ”raatokyytiä” kisakeskukseen. Pian tämä erittäin mukava ja ystävällinen talkoolainen lähtikin kuskaamaan minua kisakeskukselle. Minua vähän yllätti, kuinka pitkä matka Kiviniemestä piti ajaa lähtöpaikalle. Sinnehän oli autolla monta kymmentä kilometriä! Nopeasti matka kuitenkin taittui rupatellen. Ei minua sen kummemmin edes harmittanut tässä vaiheessa. Ei homma aina suju kuten on ajatellut, enkä minä kauhean itsevarmalla ja vahvalla fiiliksellä tähän kisaan lähtenyt muutenkaan.

 

Hurautin nopeasti autolla takaisin mökillemme, peseydyin ja kävin nukkumaan. Seuraavana päivänä minulla oli hyvin aikaa pohtia tapahtunutta, kun Minna lähti suorittamaan omaa kilpailuaan. Olen osannut olla itselleni riittävän armollinen ja pystynyt käymään kilpailua läpi järkevästi ja realistisesti. Koska olin ollut viimeisen viikon ja jopa viikot varsinaisessa tunteiden vuoristoradassa, olisi minun pitänyt ymmärtää höllentää taktista suunnitelmaani kilpailuun jo hyvissä ajoin ennen starttia. Onnistunut kisasuoritus vaatii kilpailijalta sekä henkistä, että fyysistä tasapainoa ja kanttia. Henkinen puoli ei ollut nyt alkuunkaan kunnossa minulla. Ja taas: vaikka tunsin monta kertaa kilpailun aikana, että vauhtia on liikaa, en höllännyt sitä tarpeeksi. Eli sama ongelma siellä on taustalla edelleen, en kuuntele riittävästi mitä vaistoni sanoo. Jälkeenpäin on helppoa sanoa, että olisi pitänyt höllätä niin ja niin paljon. Minun on kuitenkin tosi hankala lähteä hakemaan kilpailusta voittoa antamatta kaikkeani. En juokse varmistellen sijoituksista, haastan aina itseni ja pyrin viemään oman sietokykyni niin lähelle maksimia, kuin se vain on mahdollista. Kisan jälkeisinä päivinä lihaksiani ei särkenyt käytännössä lainkaan. Oikeastaan olo tuntui hyvinkin normaalilta. Tämä on selvä merkki siitä, että kapasiteettiani jäi tosi paljon käyttämättä. Tällä kertaa tapahtunut on monen asian summa. Syytä oksentamiseen en osaa sanoa, ehkä rasitus kokonaisuutena tai sitten huonosti imeytynyt neste… Ei kovin mukava päätös omalle lyhyelle kisakaudelleni tämä, mutta näitä tulee. Tuhansia treenikilometrejä on vielä edessä, kymmeniä ja kymmeniä kilpailuja…Hermanni ei työnnä päätään pensaaseen vaan katsoo jo tulevaisuuteen 😊

 

Syksyisiä ajatuksiani

 

Tätä blogia kokoon kursiessani, olen taas pohtinut omia tarkoitusperiäni kestävyysurheiluun. Miksi minä tätä teen, mikä tuottaa minulle iloa, tyydytystä ja hyvää oloa. Mikä minua motivoi ja saa minut täysin vapaaehtoisesti ja säännöllisesti tekemään kuukaudesta toiseen 5-8 tunnin lenkkejä, valvoa 44 tuntia putkeen ja edetä juosten ja kävellen neljän kunnan alueella yli 150 km matkan. Minulle se on oma tahto ja halu haastaa itseäni. Kehittyä ja tuntea se omassa kropassa. Analysoida omaa tekemistä ja kehittymistä. Vetää välillä ne överitreenitkin niin että oksennus tuntuu kurkussa ja happi meinaa loppua. Lopulta oma kunto ja kehitys on sitten mahtava punnita kisatilanteissa. Teen tätä niin pitkään, kun se tuottaa minulle iloa ja hyvää oloa.

 

Treenaamisen pitää minusta olla hauskaa ja mielekästä. Omaksi motokseni onkin pikkuhiljaa muodostunut ”Ilon kautta”. Vaikka se voi kuulostaa kliseiseltä, niin se pitää erittäin hyvin paikkansa minun tapauksessani. Minut lenkkipolulle saavat viikosta toiseen lähtemään omat sisäiset motivaattorini. En tee tätä pätkääkään siksi, että minun pitäisi päästä someen patsastelemaan suorituksillani. Oikeastaan suhtautumiseni sosiaaliseen mediaan on kuluneen vuoden aikana muuttunut aavistuksen kriittisemmäksi. Se luo ihmisille paineita, joita he eivät välttämättä kykene itsekään havaitsemaan tai hallitsemaan. Ympäristö luo paineita. Mitä muut sinusta ajattelevat. Näytänköhän minä nyt hyvältä ja mitenkähän voisin näyttää vielä paremmalta. Somen tehtäväksi on tullut tyydyttää ihmisten loputon ”silmänkarkinnälkä”. Enemmän, nopeammin, useammin, seksikkäämmin, tyylikkäämmin. Mitä näitä bling bling juttuja nyt on :D Somessa on myös omat hyvät puolensa mutta minä olen valinnut oman tyylini, joka vie minua itsenäiseksi ja itseohjautuvaksi kestävyysliikkujaksi. Tykkään toki treenata välillä porukassakin ja varsinkin Matin kanssa tehdyt treenit ovat olleet suorastaan huikeita. Meistä on tullut hyvät juoksutoverit. Sellaista yleistä hössötystä ja höpötystä olen alkanut vierastaa. Muut saavat harrastaa sitä, minä ulkoistan itseni niistä. Jokainen valitsee tietenkin itse oman tyylinsä ja tapansa. Minä olen löytänyt itselleni sopivan tyylin harrastaa ja ilmaista itseäni. Se on minun tieni.

 

Joutsenia syksyisessä Pyhä-Häkissä

 

Haluan myös nostaa esille asian, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Harjoittelu, lepo, työ, opiskelu, perhe- ja muut ihmissuhteet, yleinen mieliala ja elämäntilanne. Stressi. Oman ajankäytön suunnittelu ja ylipäätään se, miten paljon aikaa harjoittelulle pystyy antamaan. Lisäksi olen myös miettinyt paljon harjoittelun laatua, määrää, sekä oheisharjoittelun merkitystä. Yleisesti sanotaan, että juoksijaksi tullaan juoksemalla. Se pitää isoilta osin paikkansa mutta henkilökohtaisesti arvostan erittäin paljon oheisharjoittelua. Korvaan osan juoksuharjoituksista erittäin mielelläni oheisharjoittelulla, joka puolestaan tukee juoksemista. Varsinkin voimaharjoittelusta olen oppinut nauttimaan paljon ja sitä aion tulevaisuudessa lisätä entisestään. Itseni huoltaminen on myös ottanut askelia eteenpäin. Anatomian opiskelusta ei varmasti ole ollut haittaa. Ja juostakin voi hyvin monin eri tavoin ja rytmittää harjoittelua niin, että se tuntuu viikosta toiseen mukavalta ja vie eteenpäin. Jos korona vain antaa myöten, niin ensi toukokuussa ja heinäkuussa päästään taas kilpailemaan Kuusamossa ja Ylläs-Pallas-Hetassa. Nämä kilpailut ovat osaltani siirtyneet jo kahteen otteeseen, toivottavasti eivät kolmatta kertaa. Olen jo tässä vaiheessa miettinyt realistisesti, onko minun nykyisellä elämänrytmilläni mahdollista harjoitella tuleviin kesän kilpailuihin niin intensiivisesti, kuin haluaisin. Edessä on opiskelujen puolesta todella tiukka kevät ja suunnitelmiini kuuluu myös alkaa valmistautua jatko-opintoihin. Tiukkaa tekee mahduttaa intensiivinen harjoittelu tähän ohjelmaan. Pointtina tässä vain se, että elämän pitää olla melko stabiilissa tilassa, että intensiiviselle harjoittelulle riittää tarpeeksi aikaa. Voi hyvinkin olla, että tulevan vuoden tavoitteisiin otan tietoisesti hieman maltillisemman linjan. Noh eihän jokaisen vuoden tarvitse olla ennätyksien vuosia, eivätkä voikaan olla.

 

Joulukuun puolessa välissä tätä tarinaa pikkuhiljaa päättäessäni, arki on alkanut taas maistumaan. Lokakuu tuntui olevan yhtä pyörremyrskyä. Parisuhteeni Minnan kanssa päättyi, remppajuttuja piti miettiä, koulussa tahti oli tiukka ja töitä riitti joka viikonloppuna. Minulla ei ollut missään vaiheessa lokakuuta, eikä juuri marraskuussakaan aikaa hengähtää kunnolla. Tai oikeastaan edes vähän. Marraskuun puolen välin tienoilla pääsin muuttamaan takaisin omaan kotiin. Pikkuhiljaa sekasorto on saatu järjestykseen ja tavarat paikoilleen. Urheilemiseen ja opiskeluun on tullut taas iloa. Muutamia pitempiä lenkkejäkin olen ehtinyt metsässä taas kirmailemaan ja on ollut mielekästä. Hengähtämään on taas ehtinyt ja vuoden viimeiset puolitoista viikkoa vietän koulusta ja töistä kokonaan vapaana. Tästä se taas lähtee. Katsotaan sitten mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Toivottavasti ainakin kilpailuja rennolla ja hyvällä fiiliksellä sekä muita jännittäviä juoksuseikkailuja 😊 Kiitos lukijoille, toivottavasti jaksoitte elää tämän vuoden juoksutapahtumat kirjallisessa muodossa kanssani loppuun saakka. Palataan ensi vuonna. 

Tässä vielä linkki Matin koostamaan hienoon videoon meidän ikimuistoisesta neljän kunnan retkestämme:

https://www.youtube.com/watch?v=k1nxKXLU1MA&ab_channel=mudyc0