Juoksuvuosi 2021 paketissa: 3/3 Vaarojen Maraton 130 km

 

KESÄN JATKO JA KISAT ENNEN VAAROJA

 

Kroppa lähti palautumaan Pallas-Ylläs kisasta tosi hitaasti. Olisin voinut varmasti ottaa palauttelun kannalta vieläkin kevyemmin ensimmäisen viikon. Mutta kyllähän te tiedätte, ei ”liikuntahörhö” osaa oikein olla ilman liikuntaa. Se on niin iso osa arkea itselle. Maltoin sentään aloittaa vesijuoksulla ja kävelylenkeillä. Pikkuhiljaa lisäsin myös kevyttä hölkkää treeneihin. Lihakset ja hermosto palautuivat kuitenkin hitaasti ja tuntui, että olin kovasti hieronnan tarpeessa. Kävinkin huollossa luottohierojallani Oskarilla ja muuten viettelin heinäkuussa hieman kesälomaa prismasta. Viettelin Saarijärvellä aikaa paljon vesillä sekä oman polkuni kanssa Saaressa hääräten. Salamajärven kansallispuistoon kävin myös tutustumassa ja se olikin hieno paikka. Myös maastopyörällä tuli ajettua. Kuun loppupuolella meininki alkoi jo tuntua paremmalta ja aloin hieman lisätä tehoja harjoitteluun. Aivan heinä-elokuun vaihteessa pärtsättiin kesän pisin keikka Matin kanssa maastopyörillä. Käytiin Petäjävedellä noin 120 km keikalla. Oli hauska päivä, vaikka välillä oli paineltava polkupyörä olalla hitonmoisen pöpelikön läpi. Oli mukavaa ajettavaakin maastopätkää sekä tietty myös hiekkateitä. Tosi kiva seikkailu tämä.

Pizzatauko "Pettuveellä"

Minun Merida

Kesä on kilpailujen osalta tosi vilkasta aikaa ja tuntui, että jatkuvalla syönnillä oli jotkut kisakinkerit jossain. Minua ei kauheasti kilpailututtanut Pallas-Ylläksen jälkeen ja loppuvuoden kalenteri oli oikeastaan tyhjää täynnä tässä vaiheessa. Neljän osakilpailun Hoka Trail Cup oltiin järjestämässä elo-syyskuun aikana Jyväskylässä ja sen innoittamana alkoi loppuvuoteni kalenteri pikkuhiljaa rakentua. Anssi kävi minulla kerran keväällä hieronnassa ja muistan kysyneeni häneltä, että mitä olisi mieltä, olisiko minulla paukkuja juosta Kolilla 130 km ultra-kisa. Hän sanoi että ilman muuta.

 

On se kumma juttu. Lapin jälkeen mieli sanoi: ei kiinnosta nyt mikään kisatouhu. Muutama viikko tästä ja jo alkaa suu väpättää ja Kolin ultra kuulostaakin yht’äkkiä suorastaan maukkaalta vaihtoehdolta. Sinnehän sitä sitten pitää päästä ja niin alkoi paikan etsiminen. Kisa oli myyty loppuun jo aikaa sitten. Syksyn määrällisesti maltillinen kisasuunnitelmani alkoi siis sittenkin rakentua. Ensin yritän osallistua kaikkiin neljään Hoka Trail Cupin kisaan ja pyrkiä niillä saamaan kunnon taas kohoamaan. Lähinnä siis hapenottoa, nopeutta ja terävyyttä. HTC:n Kisat olivat kaikki ennakolta rajuja, lyhyitä ja maksimaalisia polkujuoksukilpailuja. Näiden neljän kisan lisäksi valitsin kalenteriini kotoisan Finlandia Marathonin, ja sinne matkaksi puolikkaan. Suunnitelmissani oli siirtää historiaan vanha ennätykseni 1:24:21 vuodelta 2015. Tämä oli suunnitelmani mutta päätin jo ennen Hokan juoksujen alkua, että niiden onnistuminen ja mahdolliset merkit kunnon noususta tulisivat määrittämään, lähtisinkö realistisesti ennätystä kokeilemaan. Faktaa on kuitenkin se, että minulla oli alla kaksi ultra-pituista kisaa, jotka ovat antaneet nopeusominaisuuksille takapakkia. Mielestäni tämä suunnitelma kuulosti järkevältä ja se sopi hyvin omiin aikatauluihini. Lisäksi Finlandialle osallistumisen kynnys oli kotikisan takia erittäin matala ja saisin osallistua kisaan Osuuskauppa Keskimaan nimissä ilmaiseksi.

 

Parit herättelytreenit tein sekä polulla, että sileällä ennen ensimmäistä Hokan kisaa, joka olisi Halssilan hiihtomaan suunnilla. Ensimmäinen kisa juostiin 17.8 ja tälle kisalle mittaa kertyi hieman alle 6,5 km. Tuntui samalla tosi mageelta, mutta toisaalta ihan hirveältä. Tällaiset sprintit laittavat kehon tosi lujille. Positiivinen kokemus kuitenkin ja kiva oli juosta kovassa seurassa. Tässä välissä kävin treenaamassa ensimmäistä kertaa koskaan sauvojen kanssa. Tämä oli valmistautumista Kolia varten, sauvat oli tarkoitus ottaa siellä matkaan. Toinen Hokan kisa juostiin 24.8. Keljonkankaalla ja aika samat sävelet oli täällä kuin edellisessä. Hirveillä hapoilla mentiin. Vähän oli varovainen kisa tämä itseltäni, ihan en täysin ollut tyytyväinen omaan tekemiseeni. Tuntui kuitenkin, että palauduin jo nopeammin tästä kisasta, kuin ensimmäisestä. Vai oliko se vain kuvittelua?

HTC 1/4 Halssila

Hyvin treeni tuntui kulkevan sprinttikisan jälkeen ja kroppa otti hyvin vastaan sekä juoksua, että voimaharjoittelua. Ehdin tehdä ennen seuraavan viikon kisaa muutamat tosi hyvät treenit. Finlandia Marathonin ja Vaarojen ultran projekti oli hyvässä vauhdissa. Kolmannen kerran Hokan cupia kisattiin 31.8. ja sillä kertaa Touruvuoren suunnalla. Oli Ylisen Juho piirtänyt hapokkaan lenkin ja erityisesti jäi mieleen nousu Touruvuoren päälle. Aikamoisilla makaroonijaloilla lähdettiin Ahmaniemen Sampan kanssa taittamaan mäkeä alas. Samppaan tutustuin näiden Hokan kisojen yhteydessä ja ei voi kun kehua miten miellyttävä kaveri hän on! Eikä juoksijanakaan mikään ihan turha ukko 😊 Seuraavana päivänä kisasta kävin ottamassa vähän yli verttitonnin Laajavuoren suunnalla. Olin utelias kroppani tuntemuksista, olinko kuinka palautunut kisasta. Aika hyvältä tuntui mutta pari päivää tästä eteenpäin oli puolestaan hyvin väsynyttä meno ja silloin jäi nousumetrien keräys kesken. Pitää osata kuunnella kehon tuntemuksia.

 

HTC laitettiin lopullisesti pakettiin Laajavuoressa 7.9. Tässä kisassa oli sekä pituutta, että nousumetrejä eniten näissä kisoissa: n. 7,5 km/ 250 m. Sampan kanssa jo tuttuun tyyliin vedettiin peräkanaa käytännössä koko kisa. Vähän ehkä varmistellen tultiin, koska tiedettiin lopun kovan nousun vaativan voimia. Touruvuoressa Sampan hirvieläimen loppukiri puri suoralla, ei mitään jakoja parempaa vastaan. Laajavuoressa viimeinen hyökkäys tehtiin ensin ylämäkeen aina eturinteen päälle asti, ja lopulta hissikuilun vierustaa aina alas hissille saakka. Sain tällä kertaa pienen eron puristettua loppuun. Terve, kevyt kilpailullisuus piristää minua. En tosiaankaan kuulu kaikkein kilpailuhenkisimpien juoksijoiden joukkoon. Tavoitteellinen ja määrätietoinen voi olla mielestäni muullakin tapaa!

 

Maalissa Laajavuoressa HTC 4/4

Kooste Hoka Trail Cup

Vain 2 päivää kisan jälkeen kävin ottamassa Ylistön mäistä n. 1500 metriä nousua ja paljon etenin myös hölkäten ylämäkeen. Nyt ei ollut enää kysymystäkään siitä, olinko alkanut palautua sprinttikisoista nopeammin. Kaikki merkit viittasivat nousukuntoon. Nämä kisat tuntuivat suorastaan loistavilta kunnon kohottajilta! Yhden lepopäivän jälkeen viritin Finlandian tulevaa kisavauhtia mallilleen. Juoksin 12 km sileää hieman alle kisaan kaavailemaani vauhtia. Suunnittelemani kisavauhti oli 3:55/ km ja tämän viimeistelyn painelin 3:50 vauhdilla. Fiilis lenkin jälkeen oli hyvä ja olo luottavainen. Kisaviikolla ilmeni kuitenkin ongelmia. Otin tiistaina aamulla toisen koronarokotteen ja iltaan mennessä oloni alkoi olla kamala. Suoraan sanottuna paleli ihan perkeleesti ja oli yleisesti ottaen heikko olo. Keskiviikkona oloni oli kamala: paleli ja oli lihas- ja nivelsärkyä. Kuumetta en kuitenkaan uskonut itselläni olevan. Hassua kyllä, mutta tänä päivänä kävin työhaastattelussa yhdellä toimitilalla. Ilmeisen hyvin minä tilanteessa skarppasin, koska toimin kyseisessä paikassa nyt hierojayrittäjänä. Kollegoina minulla toimii fysioterapeutti ja personal trainer.

 

Torstaina aamulla olotilat olivat poissa. Oli kertakaikkiaan pakko päästä testaamaan, millaisia vaikutuksia oireilla oli juoksemiseeni. Tuleva kisavauhtini oli (ihan omatoimisesti) laskettu niin sekunnin tarkasti omaan kuntotasooni nähden, että pienikin epävarmuustekijä saattaisi tulokseen vaikuttaa. Voimat olivat kuitenkin palautuneet ja helpotus oli suuri. Perjantaina illalla kävin vielä lyhyellä testillä ja rullasin rennosti yhden kilometrin lauantain vauhtia kelloon katsomatta. Meni sekunnilleen sitä vauhtia. Olin tyytyväinen ja valmis ennätysyritykseen!

 

Kisapäivä oli lauantai 18.9. ja starttiaika minulla iltapäivällä. Ehdin ennen tätä mukavasti Äijälän sillalle kannustamaan maratoonin juoksijoita. Mielestäni tämä on reitin paras kohta olla katsojana. Ison lauman tuttuja ja tuntemattomia juoksijoita ehdin kuuluvasti kannustaa. Tutuista juoksijoista Markku Kouva teki tosi kovan ajan maratonilla. Samoin Samppa juoksi hienosti alle kolmen tunnin. Keli oli oman ennätyksen tekemiseen suorastaan loistava. Pilvipoutaa, lähes tyyntä ja lämmintä hieman yli 10 astetta. Mieleni oli tosi levollinen ja luottavainen ennen kisaa. Vasta lähtiessäni siirtymään kohti Paviljonkia ja kisakeskusta, alkoi minua jännittää oikein kunnolla. Tuttujen kanssa turistiin mukavia ja Vähäniityn Mikon kanssa käytiin yhdessä lämmittelemässä. Hänelläkin oli ennätys mielessä, mutta meillä ei ollut aivan tismalleen sama kisavauhti suunnitelmissa. Mukava oli kuitenkin vaihtaa kuulumisia Mikon kanssa. Ryhmittäydyin starttipaikalle melko etujoukkoihin. Tiesin jo kokemuksesta, että syystä tai toisesta etujoukkoihin ryhmittyy myös useita sellaisia juoksijoita, joiden ei ennakolta arvioiden siellä pitäisi olla. Siksi on parempi lähteä riittävän edestä, ettei aikaa ja voimia tuhraannu ohitteluun. 1:22:45 ja 3:55/ km oli tavoitteena ja tiesin täysin, mitä se tulisi vaatimaan. Now or never, ajattelin.

 

Finlandian säestämänä lähdettiin matkaan runsaan kannustuksen saattelemana. Isompia sumppuja ei alussa ollut ja ensimmäisen 1-2 kilometrin aikana ohitin käytännössä jokaisen ”liian kovaa aloittavan”. Vältin alun höntyilyt ja tasaisia kilometrejä alkoi tulla käytännössä kelloon katsomatta. Olin sopinut kahden tuttuni kanssa henkilökohtaisesta juottamisesta, joka tapahtuisi huoltopisteiden yhteydessä. Ensimmäisen kerran otin muumilimupullon kouraan ennen kahdeksaa kilometriä ja toisen kerran n. 13 km kohdalla. Ensimmäinen 10,55 km kierros meni hitusen oman aikatavoitteen alle. Jokunen sekunti oli varastossa, mutta tuntemukset eivät olleet tässä vaiheessa kauhean hyvät. Kisan ehdottomasti vaikeimmat vaiheet osuivat minulle kilometreille 11-14. Myönnän että uskokin hieman alkoi horjua tässä vaiheessa. Juottajani Mikon antama reilu kulaus muumilimua kuitenkin ”meni päähän” nopeasti, ja pieniä merkkejä paremmasta alkoi taas ilmetä. Kilometrit 13, 14, 15, 16 ja 17 menivät kaikki hieman aikatavoitteen yli, mutta onneksi minulla oli jonkin verran sekunteja pankissa ekalta kierrokselta.

 

Ekalta kierrokselta, Äijälän silta

Ohitettuani asuntomessualueen toista kertaa, ja matkaa ollessa jäljellä noin 3,5 km, juoksu alkoi tuntua jatkuvasti paremmalta. Sen pitäisi ”normaalin kaavan mukaan” mennä juuri toisin päin, mutta tänään ei. Jalat rullasivat ja olin täynnä tahtoa. Sitten Leppäsen Antti otti minut ennakoidusti kiinni ja hän lähti vetämään minua peesissään vieläkin kovempaa vauhtia kohti Lutakkoa. Maitohapot alkoivat iskeä rajusti viimeisellä kilometrillä, enkä saanut enää suutani laitettua kiinni lainkaan sen aikana. Hoskarin Tiina kannusti lujasti, samoin Matti, joka juoksi vierellä GoPro:n kanssa kuuluvasti kannustaen. Viimeiset kolme täyttä kilometriä kiidin 3:51, 3:48 ja 3:48. Maaliviivan ylitimme Antin kanssa yhdessä ajassa 1:22:35, eli 10 sekuntia alle tavoitteeni. Olimme miesten sarjassa jaetulla sijalla 12, maaliin päässeitä oli 436. Realistinen, mutta kova tavoitteeni täyttyi ja ennätykseni parani lähes 2 min. Olin tosi tyytyväinen, oli tosi palkitsevaa onnistua tässä projektissa. Nyt muistaessani vielä erityismaininta upeasti juosseelle Saarijärven miehelle Lasse Huttuselle, joka tuli maaliin vain n. 10 sekuntia jälkeeni. Aivan puskista tuli, että Lasse on näin kovassa kunnossa. Onnea.

Maalisuoran tienoilta. Valokuva: Perri Pernu

Sileän juokseminen kilpaa on oikeastaan aika tylsää. Se on loppujen lopuksi paljon vain raakaa matematiikkaa. Juostuani n. 5 km ei sijoitukseni tullut juuri heilumaan kisassa enää suuntaan tai toiseen. Se on positiivista, että kisatilanteessa tulee aina annettua kaikkensa eikä löysäiltyä juuri tule. Jyväskylässä juostessa myös tuttuja on aina katsomassa kisaa ja siitä saa toki boostia tekemiseen. Ystäväni Leo nappasi minusta upean kuvan, kiivetessäni ensimmäistä kertaa Äijälän sillalle. Tästä kuvasta minut mallinnettiin myös yritykseni logoon. Kiitos Leo, ja kiitos Ville hyvästä työstä. Se oli sellainen Finlandia Marathon se. Saa nähdä, vieläkö minä jaksan innostua lähteä tavoittelemaan kolmen tunnin alitusta täydellä matkalla. Ehkä jokin iso kaupunkimaraton voisi tässä toimia. Aika ja tulevaisuus näyttävät.

 

VAAROJEN ULTRA 130 KM KISARAPORTTI

 

Vaarojen Maratonin ultra oli edessä kahden viikon päästä Finlandiasta. Palauttelut siis nopeasti käyntiin ja fokus täysin Kolin metsiin. Onneksi palautuminen lähti nopeasti käyntiin ja kaikki näytti ennakkoon hyvältä. Vietin vielä viikon lomaa ennen Vaaroja ja mielialani oli huipussaan. Yrittäjän ”ura” oli alkamassa ja sain viettää aikaa kotona saaressa. Sattuipa vielä niin upeaa syyskeliä tähän, että kävin vielä melomassakin. Kertakaikkiaan parasta rentoutumista lomalla. Pimeään kävin ottamassa tuntumaa Pyhä-Häkin upeassa syysillassa. Yö laskeutui kuulaana ja kauniina. Nautin suunnattomasti tuosta iltamyöhäisestä lenkistä pelkkä pimeys ja hiljaisuus ympärilläni. Kuvat kertovat enemmän kuin sanat. Viimeinen kevyt valmistava lenkki oli Matin kanssa tehty vajaa 25 km Pyhä-Häkistä kohti Kannonkoskea. Käsillä oli yksi syksyn upeimmista päivistä, onneksi Matti otti runsaasti valokuvia. Jos ei tuosta sunnuntailenkistä ja ylipäätään koko lomaviikosta saanut potkua tulevaan kisaviikkoon, niin mistä sitten 😊 Ei enää kovaa treeniä, vaan kevyesti lasketellen ja mukavia puuhia touhuten kohti kauden kliimaksia.

 

Syysmelonnat

Yö laskeutui kauniina Pyhä-Häkissä

Pyhähäkki-Kannonkoski väliltä

Jyväskylän porukalla on ollut tapana majoittua samoihin mökkeihin Kolin kansallispuiston tuntumaan jo usean vuoden ajan, niin tänäkin vuonna. Täältä oli lähdössä iso porukka metsopaitoja kisaamaan ja kannustamaan. Kisaviikolla Heikkihermannin tunnelmat olivat tosi hyvät. Edessä oli mukava matka Kolille ja kisan lisäksi odotin yhteistä majoitusta hyvällä porukalla. Yhteishenki ja yhteisöllisyys ovat minulle älyttömän tärkeässä roolissa tätä lajia harrastaessa. Retkikunta Sari, Tero, Markku ja Heikki starttasivat torstaina ja kyllä olikin mukava matka meillä. Niin paljon iloa ja naurua. Joensuun prismassa käydessämme hassuteltiin ja naurettiin niin, että vatsaan sattui :D Sama lapsenmielinen meno jatkui myös kohteeseen saavuttuamme. Mökki täyttyi illalla myös muista majoittujista. Ähersin illalla varusteitteni kanssa. Sauvat etenkin olivat minulle uusi juttu. En ollut oikeastaan juurikaan edes harjoitellut niiden ottamista pois pussistaan, kasaan laittamista ja pussiin takaisin laittoa. Tätä halusin käydä vähän vielä illalla opettelemassa Mäkrän suunnalla. Muutenkin teki hyvää päästä vähän liikkeelle pimeyteen lampun kanssa, koska istumista oli automatkan aikana ollut ihan riittävästi. Sauvojen kanssa säätäminen oli ihan fiksua harjoitella ja toi jonkin verran mielenrauhaa. Olin suunnitellut ottavani sauvat mukaan kisan toiselle kierrokselle. Eli ennen kisan starttia laittaisin ne laatikkoon, josta voisin puolivälihuollossa napata ne matkaani toiselle kierrokselle.

 

Markun kanssa punkattiin samassa huoneessa ja tällä kertaa sainkin ihan kohtalaisen hyvin nukuttua. Tuhdin aamupalan ja aamupäivän erinäisen säädön jälkeen meitä lähti mukava seurue tutkimaan lähiseutujen luolia ja kallioita. Nestorina tällä tutkimusmatkalla toimi Tommi Lahtonen. Hyvänä apumiehenä toimi luolien valloittaja Tero Pelkonen. Oli tosi pirteä reissu ja hienoja isoja kallionkoloja ihmeteltiin yllin kyllin. Tunnit vierivät perjantaina tosi nopeasti ja pian olikin jo aika lähteä hakemaan kisanumeroita Kolin kylältä. Mökillä aloitin vielä viimeisen säädön varusteiden kanssa. Energioista oli käyty porukalla jonkin verran keskustelua ja tällä kertaa otin matkaani hieman vähemmän karkkia ja pähkinöitä, ja enemmän geeliä. Geelit olin laittanut tuttuun tyyliin pikkuisiin kierrekorkkipulloihin. Olin ohentanut jokaisen pullon sisältöä ihan pienesti vedellä, ettei litku alkaisi niin paljon etoa sitä suuhun lirkkiessä. Kisakenkinä toimivat Kuusamossa hyvin palvelleet Inov 8 Trailtalon 290:t sekä sukkina paksut Injinit. Yöksi ei ollut luvattu kylmää säätä, joten päätin lähteä kisaan shortseissa. Yläkroppaan tuli irtohihat ja seuran paksuin t-paita. Liivinä toimi tällä kertaa Salomon adv skin 12 ja vyötärölle pulse belt. Päähän julbon lasit, panta ja otsalamppu. Varauduin matkaan kolmella lötköpullolla ja niiden täytön olin myös miettinyt huolellisesti. Pakolliset varusteet olivat tietenkin kaikki kannossa. Petzl Nao +:n otsalamppuun oli minulla matkassa vara-akku sekä varalle vielä toinen otsavalo. Eväksistä löytyi siis tällä kertaa runsaammin geeliä, mutta myös jonkin verran sekalaisia irtonamuja, pähkinöitä ja hieman nosht-vauhtikarkkia. Suolaiset pähkinät ovat minulle hieman sellainen psykologinen juttu. Niitä on vaan mukava heittää jokunen kerta nassuun kisan aikana. Minulla ne tuntuvat toimivan eväänä.

 

Lähtötunnelmia porukalla

Sarin pirssi heitti minut ja samassa mökissä majoittuneen Topin kisapaikalle hyvissä ajoin. Lähtöpaikalla oli kisaajien toimesta tässä vaiheessa vielä melko hiljaista. Toimitin reppuni varustesäilytykseen jo hyvissä ajoin. Sinne olin pakannut runsaasti lämmintä ja puhdasta vaatetta, jota voisin sitten äkkiä kisan jälkeen heittää päälleni. Varustelaatikkoon sujahti noin puolet kisan aikana tarvittavista energioista, pieni pullo coca colaa, hieman suklaata, yksi proteiinijuoma sekä pari karjalanpiirakkaa. Sauvat ja muistaakseni varakengät sujahtivat laatikkoon myös. Porukan määrä lähtöalueen ympärillä kasvoi tasaisesti ja myös tuttuja oli paikalla runsain mitoin. Mattikin oli ehtinyt starttipaikalle. Heidän retkikuntansa vasta saapui mökille siinä vaiheessa, kun me jo lähdimme kohti kisakeskusta. Jyväskylän jengistä oli lähdössä tosi iso otos vastaamaan Vaarojen ultran haasteeseen: Markku, Sauli, Topi, Elina, Matti ja Heikki. Kisan ylivoimaisena ennakkosuosikkina starttasi Juuso Simpanen, joka oli ottamassa UTTF:n voittoa nimiinsä näytöstyyliin. Yhtä kovana kakkossuosikkina pidettiin Mikkolan Tomia. Seuraaville sijoille oli veikkailtu Anton Aroa ja kokenutta sekä Vaaroilla hyvin menestynyttä Tuomas Maisalaa. Sitten olikin ennakkoon ihan arpaa, että ketä voisi tulla seuraavaksi.

 

Olin taas positiivisen jännityksen pauloissa ryhmittyessämme lähtöalueelle. Vähän ujosti juoksijat lähtöviivan tuntumaan kokoontuivat. Startti oli hieno kokemus ja kannustus tuntuvaa. Juuso ja Tomi lähtivät omaa kyytiiän keulille. Me lähdimme Matin kanssa yhtä matkaa suhteellisen lähellä kärkiporukkaa, sellaisilta hyviltä tarkkailupaikoilta. Kiinnitimme alussa molemmat huomiota hieman koholla olleisiin sykkeisiin, vaikka vauhti ei järin kova ollut. Minä en ollut sykkeistä erityisen huolissani koska tiesin, että ne tulevat kyllä tippumaan ajallaan. Matti oli ehkä hieman enemmän huolissaan. Alun kilometrit ovat melko helppoja ja vasta Mäkrän nousujen ollessa edessä, alkoi vauhti selvästi tasaantua. En muista tarkalleen, olimmeko edenneet edes kymmentä kilometriä, kun pientä eroa alkoi tulla meidän välillemme. Jotenkin Matin kone ei lähtenyt käymään normaalilla tavalla. Lamppua piti alkaa sytytellä jo alle tunnin päästä kisan startista, sen verta nopsaan pimeä laskeutui. Tieosuudelle oli saapunut kivasti porukkaa kannustamaan ja myös Jyväskylän jengiä siellä oli paikalla. Tämä siis jossain hieman alle kymmenessä kilometrissä.

 

Pimeys muuttui aika nopeassa ajassa hämärästä oikeaksi pimeydeksi ja reittimerkit alkoivat kimaltaa mukavasti otsalampun hohteessa. Ensimmäinen pikku pummikin oli jo pian tulossa. Etenin reittiä itsekseni kohti Rykiniemeä ja ensimmäistä huoltoa. Ihmettelin kun merkkien mukaan yht’äkkiä pitikin kääntyä vasemmalle kohti Lakkalaa. Vähän epäuskoisena lähdin tähän suuntaan taivaltamaan, mutta pian minua vastaan jo tuli pieni porukka miehiä, jotka sanoivat, että merkkiä oli joku siirtänyt ja suunta oli väärä. Ei kun takaisin vaan ja niin meitä olikin hetkessä pieni jono miehiä. Myös takaa tullut Matti liittyi pummanneeseen porukkaamme mukaan. Jonkun matkaa taas taivallettiin Matin ja parin muun kaverin kanssa yhtä matkaa. Pummanneen lauman vauhti tuntui tässä vaiheessa minulle hieman liian kovalta. Minulle sopivaa vauhtia tässä vaiheessa piti Juho Kunnari ja hänen kanssaan etenimme yhtä matkaa kohti Rykiniemen kahlauspaikkaa. Matilla jatkuivat valitettavasti ongelmat edelleen ja hän jäi hieman vauhdistamme.

 

Kahluupaikka Rykiniemessä. Valokuva: @jerealenphotos

Useampikin mies meitä taivalsi tässä vaiheessa hyvin pienillä väleillä toisiimme ja hetken olimme edellä myös Tuomas Maisalaa, joka taisi pysähtyä vedenheittotauolle. Alamäkeen rallattaessa hän kuitenkin paineli meistä jälleen ohi. Tässä vaiheessa kisaa minulla oli taas samat ajatukset kuin Kuusamossa ja Lapissa: kisa on järkyttävän pitkä ja raskas eikä edes yhtä kuudesosaa matkasta ole vielä taitettu. Eli malttia, malttia vaan ja diesel päälle. Rykiniemen huolto sujui minulta hyvin. Täytin kaikki kolme pulloa, koska edessä oli lähes 20 km pitkä pätkä ennen seuraavaa huoltoa. Matkaseurana Eteläpään kierroksella minulla oli Juho, jonka matkavauhti tuntui olevan minulle sangen sopivaa. Aloimme tehdä jonkin verran tuttavuutta ja minulle kävi ilmi, että Juho on tämän matkan suorittanut jo aiemminkin ja muutenkin on hyvin mukana UTTF:n kärkikahinoissa. Laskelmoiva pääni tuumi, että varmasti olen valinnut ihan fiksusti ”matkaseurani”. Tavallaan oli ihan hauska huomata meidän juoksijoiden hieman epätasaisia ominaisuuksia. Juho tuli alamäet tosi nätisti ja sutjakasti ja teki niissä aina pientä eroa minuun. Heti pienen ylämäen tullessa minä imin eron kiinni. Tähän pikku jojoiluun tottui aika nopeasti. Ensimmäisellä kierroksella Eteläpään lenkki taittui seurassa ihan kivasti ja jopa suhteellisen nopean tuntuisesti. Vaikka polku on kaikkea muuta, kuin nopeaa kuljettavaa. Rytmistä on aika pirukkaan vaikea saada monin paikoin kiinni, kun reitti syhertää ylös ja alas minkä kerkeää. Tasaiset, mukavat ja juostavat pätkät ovat tosi vähissä. Juuri siksi moni tätä pitkää pätkää kiroaakin.

 

Matkatessamme kohti Kiviniemen huoltoa 40 km kohdilla, emme nähneet kuin joitain satunnaisia leiriytyneitä ihmisiä reitin varrella. Yhtään juoksijaa emme kohdanneet enkä aivan varma ollut sijoituksistammekaan. Kymppisakissa arvelin olevamme mutta ihan tarkkaa käsitystä ei ollut. Hörpsin jonkin verran vettä huollossa ja juttelin mukavien talkoolaisten kanssa. Taisin lähteä tästä huollosta kahdella täytetyllä pullolla sekä yhdellä puolilleen ladatulla. Mielialani oli ollut koko ensimmäisen kierroksen ajan hyvin leppoisa ja hyvä. Sää oli tosi hyvä ja lämminkin vuodenaikaan nähden. Energia ja neste upposivat ja imeytyivät hyvin. Geelit, karkit, pähkinät, kaikki maistuivat. Oli mukava lähteä taas taittamaan matkaa, kohti aloituspistettä. Jaa niin siis mitä. Joo joo, tätä ”hauskuutta” olisi edessä vielä toinen 65 km kierros. Mutta eipä kiirehditä vielä sinne asti. Muistelisin, ettei Kiviniemen ja Peiponpellon välillä mitään kovin erikoista tapahtunut. Reitti on aavistuksen helpompaa kuljettavaa kuin Eteläpään lenkki. Yhdessä taitettiin edelleen matkaa Tampere Trail Runnersien Juhon kanssa. Ryläyksen osuudesta selvisimme kunnialla ja huolto 55 km kohdilla läheni. Matkavauhti oli näillä main hyvinkin sopivaa ja sykkeet olivat alkaneet pudota hyvinkin alas. Taidettiin me jotain läppääkin niistä heittää kun ei ne oikein tahtoneet enää nousta edes PK2-alueelle.

 

Ennen Peiponpellon huoltoa muistan miettineeni, että ovatkohan ne kivat isännät siellä taas talkoilemassa. Ja paikalle saapuessa hymy nousi suupielille: Järviratio tai jokin muu vastaava kanava soi ja iloisesti meitä tervehdittiin: ”Tervetuloa Peiponpeltoon”. Niin mukavia ja ystävällisiä isäntiä nämä, täydet 10 pistettä. Toinen herroista auttoi minua vaihtamaan akun otsalamppuuni. Lisäksi pari pulloa täyteen ja sitten viimeiselle pätkälle ennen puolivälin huoltoa. Mäkrälle palatessamme tulee yksi erittäin tärkeä risteyskohta, josta on tärkeä jatkaa suoraan eteenpäin. Oikealle vievä reitti on se, jota olimme jo kerran kulkeneet kisan alussa, ja jota pitkin toinen kierros etenisi. Mitäpä tekee tässä vaiheessa kaksikkomme kärjessä porhaltanut Heikki: no kääntyy tietenkin oikealle jonkin käsittämättömän aivopierun takia. Arviolta 7-8 minuuttia pitkälti alamäkeen rallateltuamme Juhon puhelin soi. Järjestäjät soittivat ja kertoivat meidän kääntyneen väärään suuntaan. Hieman siinä päivittelen omaa huolimattomuuttani. Mutta ei se auta muu kuin lähteä talsimaan takaisin kohti risteystä. Aika tyynesti me kokonaisuutena tämän tilanteen otimme ja Juhokin vastaa tiedusteluuni rauhalliseen sävyyn: ”Tehty mikä tehty, ei sitä kannata jäädä miettimään”.

Pummiin tuhraantuu aikaa 15-20 min ja tänä aikana ainakin yksi juoksija on porhaltanut edellemme. Ennen satamaan saapumista olemme kuitenkin napanneet tämän kaverin kiinni ja jossain näillä tienoilla myös Juhon ja minun välille alkoi tulla pientä eroa. Käännyin tieltä leveälle polulle ja lähdin nousemaan kohti Ukko-Kolin huippua ja huoltoa. ”Aarrelaatikossa” odottavat runsaat eväät saivat veden herahtamaan kielelleni. Ylös päästyäni kisahenkilöstö kutsui minut nopeasti sisälle ja huolto alkoi. Keittoa ja leipää tarjottiin ja niitä molempia mutustin hyvällä ruokahalulla. Vedin lisäksi naamatauluuni proteiinijuoman, karjalanpiirakan, 0,33 pullon coca colaa sekä hieman suklaata. Varusteistani täydensin itselleni lisäenergioita sekä nappasin sauvat matkaan selän puolelle. Kisahenkilöstö oli koko huollon ajan aivan superystävällistä ja kävimme myös hieman läpi tekemäämme pummia. Sain kuulla huollossa olevani kisassa sillä hetkellä kuudentena. Välimatkat edellä meneviin olivat kuitenkin suhteellisen pitkät. Huolsin itseni huolellisesti, mutta kuitenkin järjestelmällisesti ja tarkasti. Syömiseen meni aikaa mutta tässä vaiheessa koin tosi tärkeäksi relata hetki ja ladata rauhassa akkua toisen kierroksen alkuun. Onneksi sää ei ollut kylmä, kynnys lähteä lämpimistä sisätiloista hyvin kylmään syysaamuyöhön olisi saattanut olla huomattavasti korkeampi. Kiitin kauniisti henkilökuntaa ja poistuin ulkoilmaan. Toinen kierros olisi edessä.

 

Olo oli tosi täyden tuntuinen ja meno alkuun muutenkin aika tahmeaa. Varmasti pikku tauko ehti hieman jäykistää lihaksia. Tosi täyteläisen tuntuinen vatsa ei tässä vaiheessa tehnyt oloani yhtään helpommaksi. Mutta ei minulla mitään varsinaista hätää ollut ja ajattelinkin, että lähdetään nyt hissukseen liikkeelle. Kokemus on opettanut, että monesti minun koneeni käynnistyy pikkuhiljaa. Ajatuksissani oli myös, että nyt ei mitään hölmöilyjä reittivalinnan suhteen. Nyt mies pysyisi oikealla reitillä. Mutta eivät kisan sekoilut vielä tähän loppuneet. Hieman tuon pahamaineisen risteyksen jälkeen minua tuli vastaan juoksija joka sanoi hänet kohdatessani: ”Odota. Järjestäjät soittivat juuri että olet väärällä reitillä, olet kääntynyt väärään suuntaan”. Menin jotenkin ihan lukkoon tästä. Vasta edellisen kierroksen lopulla sähläsimme tässä kohdalla, ja nytkö taas. Olin oikeastaan aika hämilläni ja epäuskoinen. Kaveri kuitenkin selitti hyvin vakuuttavaan sävyyn samaa mantraa, ja niinpä minä käännyin ympäri ja lähdin jo hieman ärsyyntyneessä tilassa taivaltamaan takaisin alkuun päin.

 

Pian Juho tulikin minua vastaan ja kerroin kohtaamisesta tuon kaverin kanssa. Hän sanoi heti, että tyyppi on nyt erehtynyt. Eli taas käännös ympäri ja matka jatkui jälleen Juhon kanssa. Tuo sekoillut kaveri tuli meitä pian vastaan ja Juho alkoi häntä jututtaa. Hän järkeili, että reitillä täytyy olla joku muu eksynyt kaveri ja tämä onneton luuli minua häneksi. Juuri niillä hetkillä puhelimeni soi ja järjestäjät selvensivät asian. Edellämme meni tosiaan yksi kaveri, joka oli kääntynyt väärään suuntaan juuri siinä kohdalla, missä mekin teimme kunnon pummin ekan kierroksen lopulla. Tähän loppuivat onneksi sekoilut tässä kisassa. Olihan tuossakin jo ihan riittävästi ja aikaa näihin tuhraantui yhteensä arviolta 25 min. Päästeltiin ehkä pari kilometriä, kunnes edessämme näkyi lampun valoa. Juho huusi kaveria sillä nimellä, kenen järjestäjät kertoivat eksyneen. Voih tuo kaveri oli ehtinyt edetä väärään suuntaan jo melkein 5 km. Hänelle tuli ylimääräistä taivallettavaa siis lähes 10 km. Tekevälle sattuu. Tähän väliin Teron tekemä hauska koostevideo minun kohelluksistani Vaarojen viikonloppuna :)

Tekemiseen alkoi pikkuhiljaa löytyä taas rytmiä ja huomasin, että täysi olo ja jäykkyys alkoivat olla tiessään. Matka taittui kuljettuihin kilometreihin nähden, oikeastaan aika mukava kevyesti tässä vaiheessa. Rykiniemen pikkuhiljaa lähestyessä minun tuntemukseni paranivat entisestään ja jaksoin hölkkäillä loivemmat ylämäet suhteellisen mukavasti. Yhdessä pitkässä nousussa huomasin, että Juhoa ei näy enää missään. Jatkoin matkaa omaan tahtiin, hyvällä rytmillä, mutta silti vielä aavistuksen säästöliekillä. Rykiniemeen saapuessa kello oli hieman yli 6 aamulla, ja pieniä merkkejä aamun saapumisesta alkoi olla ilmassa. Pulloja täyttämässä oli aivan ihanat talkoolaiset, rempseitä ja reippaita naisia. Tosi kiva oli lähteä pullot täynnä kohti Eteläpäätä tämän kivan pikku juttutuokion jälkeen. Lähdin taittamaan tätä pitkää urakkaa mieli aika avoinna. Minulla ei ollut mitään käsitystä, kuinka lähellä edelläni juoksijoita liikkuu. Kolin maastot ovat kuin tehty minua varten ja ajattelin, että nyt vaan oma matkavauhti päälle ja sieltä tulee joku selkä edellä vastaan, jos on tullakseen. Energian nauttimisessa tein toiselle kierrokselle pientä muutosta. Vähensin karkkien ja pähkinöiden syömistä ja hörpin 15-20 min välein pieniä määriä geeliä. Geeli upposi minulle tällä kertaa paremmin, kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Oloni pysyi vahvana ja energisenä. Oikeastaan ekasta kympistä Eteläpäässä pystyin jopa nauttimaan. Jälkimmäinen kymppi olikin sitten aivan järkyttävän pitkän tuntuinen. Miten hemmetti voi olla mahdollista, että kaksi 10 km pätkää voi tuntua noin eri pituisilta. Tuntui että Kiviniemeen saapumiseen menee ikuisuus. Edes aamun valkeneminen ja otsalampun pois laittaminen eivät saaneet kilometrejä tuntumaan lyhyemmiltä.

Mitään fyysistä hätää minulla ei kuitenkaan ollut, oikeastaan päinvastoin. Nämä ovat niitä henkisen puolen juttuja, jotka pitää vaan oppia käsittelemään. Viitisen kilometriä ennen Kiviniemeä edessäni näkyi jotain, mikä tuntui tässä vaiheessa kisaa aivan hiton palkitsevalta. Kaksi juoksijaa, jotka etenivät aivan eri tahtiin kuin minä! Nämä kaverit taisivat olla Joni Lepistö & Mika Leppälä ja heitin heistä samoin tein ohi. Olin noussut kisassa sillä hetkellä neljänneksi. Sillä hetkellä mietin, että tänä vuonna minä olen oikeasti oppinut jotain. Olen löytänyt oman tehokkaan tyylini suorittaa näitä pitkiä ultrajuoksuja! Kiviniemessä sain kuulla, että olin alkanut tekemään reippaasti eroa ohittamiini kavereihin. Edelläni mennyt Tuomas Maisala oli reilun 20 min päässä. Kovinkaan suuria mahdollisuuksia en uskonut minulla olevan Tuomaksen saavuttamiseen loppumatkalla. Varsinkin, kun tiesin erittäin hyvin miehen kyvyt ja kokemuksen. Olin myös aivan varma, että mikäli ero alkaisi jonkin verran kaventua, hän saisi siitä tiedon ja pystyisi varmasti kontrolloimaan tilannetta.

 

Yli 100 km oli jo taitettu, mutta kohti Ryläystä etenin edelleen melko hyvää kyytiä päästellen. Muistan, että ensimmäisen kilometrit Kiviniemestä lähtiessä olivat jotenkin henkisesti kovia. Mutta siitä se lähti taas jotenkuten rullaamaan ja sain pidettyä ajatukset ja mielen positiivisena. Ryläyksen nousut ja laskut menivät jo matkan rasituksesta väsyneillä jaloilla suhteellisen hyvin. Käsien painaminen reisien päälle ylämäkiä kävellessä oli säästänyt jonkin verran etureiden lihaksiani ja ne olivatkin mielestäni vielä huomattavasti vetreämmät, mitä etukäteen olin hieman pelännyt. Lähellä Peiponpellon huoltoa minua oli Jyväskylän porukkaa vastassa. Videomateriaalia kuvattiin ja sain aivan hurjasti kannustusta. Olin kaventanut eroa 10 minuuttia tällä pätkällä ja huollosta lähtiessä sitä oli jäljellä 12 min. Tuomas oli kuulemani mukaan väsynyt, mutta ei matkaakaan ollut enää jäljellä kuin noin 10 km. Jos mies katkeaisi, pieni mahdollisuus olisi. Mielialaani tässä vaiheessa nostatti kuitenkin enemmän se, että tosi vähän oli enää jäljellä. Tiesin, että ilman jotain ikävää vammaa tai kaatumista, tulisin aivan varmasti selviämään täältä maaliin. Selvitin Eteläpään ja Ryläyksen, selvittäisin kyllä vielä Mäkränkin. Loppu olisikin tosi helppoa baanaa. Kiitos Tero ja Niklas tsempistä.

 

Noin 120 km tultu

Lyhyellä tiepätkällä kohtasin minua selvästi odottamassa olleen Tommi Lahtosen. Hän kannusti rajusti ja kertoi eron kaventuvan edelleen. Satamaan saavuttaessa olin kaventanut eron kahdeksaan minuuttiin. Kisan aikana en näitä minuuttieroja näin tarkasti tiennyt, mutta selvä on, että edelläni mennyt mies oli varmasti hyvin tilanteen tasalla. Ennen satamaa en saanut edes pitkillä suorilla edellä menevää selkää näkyviin, ja aloin uskoa melko varmasti, että neljäs sija on tulossa. Noh ainakin tämä pieni jännitysnäytelmä sai minut yrittämään kovemmin ja pääsin metsästä pois nopeammin. Käännyin tieltä viimeiseen nousuun tosi tyytyväisin mielin. Taktiikkani oli toiminut jälleen, ja palkinto odotti Ukko-Kolin päällä. Mäessä oli runsaasti kannustajia ja kipusin pitkää nousua iloisella mielellä. Aivan viimeisille sadoille metreille tuli vielä kiva lisämauste, kun miesten maratonmatkan voittaja Juho Ylinen veti loikalla ohitseni aivan maaliviivan läheisyydessä. Kannustin tietty Juhon kuuluvasti viimeisille metreille. Ihan mieletön juoksija on kyllä Juho.

 

Sitten olikin minun aika saapua maaliin. Aivan mahtava fiilis, upea ja uljas. NUTS-kelloa villisti kilkattanut Hoskarin Tiina oli kannustamassa minua maalialueella, taisi ihan vieressäkin häärätä maaliviivaa ylittäessä. Neljäs sija tyydytti minua ihan todella paljon. Ei harmittanut pätkääkään, että en saanut Tuomasta kiinni. Kavensin eron lopulta viiteen minuuttiin, mutta se on pelkkää statistiikkaa tässä vaiheessa. Tärkeintä on, että suoritus oli ehjä ja olin itse siihen tyytyväinen. Huilasin hetken penkillä viltin alla nestettä hörppien. Pian järjestäjät tulivat hakemaan minua sisätiloihin lämmittelemään. He pitivät minusta aivan superhyvää huolta. Kengät ja sukat otettiin jaloista pois ja kaikessa mahdollisessa autettiin. Tuhannenmiljoonaa kiitosta teille. Sisätiloissa istuskeli myös Tuomas ja ilossa suin paiskattiin kättä. Kertailtiin siinä hieman kisaa. Oli tosi mukava jutella tämän kovasti arvostamani ultra-taiturin kanssa. Eväkset maistuivat minulle tosi hyvin ja onneksi olin ymmärtänyt ottaa vaihtokamoihin riittävästi lämmintä vaatetta sekä toiset kengät.

 

Maaliin iloisin tunnelmin. Valokuva: Hovikuvaaja JJ - Juuso Jonninen

Minua menetytti jo kovasti mökin suuntaan ja saunan lämmitykseen, mutta ei ollut oikein mitään varmaa suunnitelmaa, millä sinne pääsisin. Kaikki olivat…jossain. Osa juoksemassa, osa kannustamassa reitin varrella. Olisin halunnut lähteä ulos etsimään tuttuja, mutta järjestäjät eivät pitäneet tätä kovin hyvänä ideana. Sitten paikalle lompsi Ahmaniemen Samppa, joka oli juossut 21 km kisassa vallan vimmattua vauhtia. Samppa oli samassa kimppamajoituksessa meidän kanssa ja hänen kyydillään pääsin mökille. Käytiin Anssin ja Mikkolan Tomin kanssa saunassa ja höpistiin niitä näitä. Tomi nyt ei juuri esittelyjä kaipaa. Ihan hirmuista vauhtia kiiti hän samassa kisassa kuin minä. Saunan ja jonkin sortin sapuskoinnin jälkeen minun oli aika vetäytyä päiväunille. Ihan liian pitkiä päikkäreitä en viitsinyt nukkua, etteivät yöunet jäisi sen takia liian lyhyiksi. Uni teki minulle tosi hyvää ja tuntui, että kaipasin vielä takaisin mestoille kannustamaan toisia juoksijoita. Anssi ja Tomi lähtivät Kolin kylälle johonkin syömään ja minä suuntasin takaisin kisakeskukselle. Kävin vetämässä pastabuffetit naamaan ja sitten törmäsin taas Hoskarin Tiinaan. Hän päivysti maalialueen läheisyydessä ja minä liityin seuraansa. Jyväskylän porukkaa oli vielä tulossa maaliin ja liityin kanssaan kannustusjoukkoihin. Virkkusen Elina ainakin tsempattiin maaliin.

 

Silmät aivan sikkurassa, piilarit kuivasi ne

Olinhan minä ehkä vieläkin vähän pihalla kaikesta. Kisa oli ollut hemmetin pitkä ja rasittava ja olin nukkunut ehkä parin tunnin päiväunet. Mutta silti oli mukava kannustaa toisia kisaajia maaliin. Lopulta Tiinan kyyti heitti minut takaisin mökille. Mattia piti käydä haastattelemassa naapurimökillä, ja tietenkin muitakin kisasuorituksensa päätökseen saaneita Jyväskylän juoksijoita. Myöhemmin kävin vielä uudestaan saunassa nauttimassa rauhassa miedosta lämmöstä lauteilla köllien. Ilta kului rauhallisesti porukalla niitä näitä höpisten, naapuristakin tultiin vielä vastavierailulle meille. Odottelin vielä huonekaverini Markun saapumista, hänkin oli selvinnyt pitkästä kisasta maaliin. Väsymys vei kuitenkin minusta voiton ja säpsähdin seuraavan kerran hereille, kun Markku käppäili huoneessa. Jotain siinä tokkurassa höpöttelin, mutta pian olin taas unten mailla. Yö oli ihan suhteellisen levollinen ja aamulla olo oli melko virkeä. Söin aamupalan hyvällä ruokahalulla. Sitten oli aika siivota mökki ja pian lähdimmekin jo kotimatkalle samalla autokunnalla, millä saavuimmekin Kolille. Kiitos Vaarat, kiitos kisaorganisaatio & talkoolaiset. Nautin suuresti viikonloppuna vallinneesta yhteisöllisyyden tunteesta.

 

ANALYYSI KILPAILUSTA

 

Kolme ultraa tänä vuonna. Jokainen toinen toistaan pidempi ja jokaisessa paransin suoritustani. Ei voi olla kuin tyytyväinen omaan kehitykseeni. Vaarojen Maratonin 65 km kisareitti oli minulle entuudestaan tuttu. Pari kertaa olen sen selvittänyt aiemmin maaliin ja kerran keskeyttänyt. Menneenä kesänä juoksemani kaksi ultraa toimivat mielestäni hyvänä pohjana tälle kisalle. Minulla oli etukäteen sellainen fiilis, että kyllä minusta tähän on. Malttia minulta löytyy sekä kanttia malttaa aloittaa riittävän hiljaa. Tämä onnistui minulta tässä kisassa täydellisesti ja nyt annan itselleni ensimmäisen kerran täyden kympin, vauhdinjaosta siis. Sopivan matkavauhdin löytämisen kanssa menee oma aikansa ja tuntuu tämänkin suhteen siltä, että kokemus ja tehdyt virheet opettavat. Yöllä juokseminen ei tuottanut minulle mitään ongelmia Kuusamossa, tai Äkäslompolossa, eikä se tuottanut Kolillakaan. 

Eväiden ja nesteen kanssa hommat alkavat kisa kisalta loksahdella paremmin paikalleen. Pysyn hyvin ennen kisaa laatimassani taktiikassa, ja lisään kierroksia koneeseen, kun tunnen hetken siihen tulleen. Tässä kisassa se tarkoitti pätkää ennen toisen kierroksen ensimmäistä huoltoa. Maltilla siihen pisteeseen saakka rakennettu kisa. Sitten kun lähimmät kilpakumppanit alkoivat väsyä, lisäsin itse vauhtia. Toisella kierroksella onnistuin myös huolehtimaan hienosti oloni pitämisestä energisenä. Vedellä pienesti ohennettu geeli upposi minuun tosi hyvin eikä notkahduksia olotilassa tullut. Kierrokseni ovat huikean tasavahvuiset. Ensimmäinen kierros 9:07:00 ja toinen 9:17:30. Pummien kanssa kelloon tuli kilometrejä 133. 

 

Jotenkin oli vain tosi kiva kisa tämä. Tykkään älyttömästi näistä vaarojen haasteista. Edes edellä mainitsemani pummit eivät saaneet päättäväisyyttäni tai tahtotilaani järkkymään. Muistan, että jaksoin nyt pitää kisan viimeisellä kympillä lähes yhtä reipasta vauhtia, kuin edellisessä maaliin päätyneessä 65 km kisassani Vaaroilla vuonna 2019. Kehitystä on siis tapahtunut. Kunnarin Juhon minulle vinkkaama power walk säästi jalkojani ylämäissä, ja niissä riitti hyvin paukkuja kisan loppuun saakka. Myös keskivaratalon tuki piti hyvin. Sauvat minulla oli matkassa toisella kierroksella, mutta en niitä käyttänyt lopulta lainkaan. Inovin kenkä toimi hienosti Vaarojen teknisessä maastossa ja muutkin varusteet pelasivat moitteetta. Miinusta tästä kisasta en keksi mitään muuta, kuin tuon Juhon kanssa tehdyn pummin. Melko ehjä 18 h 30 min juoksu 😊 Ehkä ensi syksynä olosuhteiden salliessa sitten 18 tunnin kimppuun? Jos palaudun viidessä viikossa TDS:n megahaasteesta…

 

Vaarojen Maraton on kertakaikkisen upea juoksutapahtuma. Näistä Suomen isoista polkujuoksutapahtumista se on kevyesti suosikkini. Hyvänä kakkosena tulee Nuuksio Classic. Hyvää, lämminhenkistä tunnelmaa ei voi ostaa. Se rakennetaan oikealla ajalla, paikalla ja ennen kaikkea ihmisillä! Tässä te olette onnistuneet ja esitän koko järjestelytiimille, talkoolaisille JTR-porukalle sekä tietysti muille kanssakilpailijoille kauniin kiitoksen. Oli mahtavaa olla jälleen kerran osana tätä tapahtumaa. Tänne minä tulen vielä palaamaan. Kiitos.

 

LOPPUSANAT

 

Jännä juttu, mutta aloin palautua tästä pitkästä ultra-kisasta tosi nopsaan. Sain pienen kurkkuköhän Vaaroilta. Tunsin jo kisan aikana pieniä tuntemuksia kurkussa. JTR:n porukasta tarkkakuuloinen Kauppisen Sari ne oli jo pannut merkille Vaarojen kisapäivänä. Parin huilipäivän (kävelyä) jälkeen kykenin jo vesijuoksemaan ja käymään kuntosalilla kevyesti. Sain liikunnan ilosta nopeasti taas kiinni eikä kisan jälkeistä ”tyhjää oloa” ollut havaittavissa. Nyt stravasta harjoituksia tutkiessani huomaan, että olen ollut loppuvuodesta tosi aktiivinen treenin suhteen. Varsinkin kuntosaliharjoitteluun, vesijuoksuun sekä erilaiseen vauhtileikittelyyn minulla oli taas kovasti intoa. Monella juoksijalla ”ohimenokausi” alkaa Vaaroista, mutta minulla näin ei ollut. Marraskuun alkupuolella kävin juoksemassa yhden vajaan nelikymppisen poluilla itsekseni ja nautin tosi paljon. Yleensä teen nämä retket yhdessä Matin kanssa. Välillä näinkin. Nopeusharjoittelu tuntui myös kivalta ja vasta hankkimani uudet Asics Hyper Speedit pääsivät marraskuussa kunnolla ajoon 10 km testijuoksussa, joita JKU järjestää. Pari sekuntia puristin alle 38 min sen juoksun. Se oli ihan ok mutta ei terävintä minua. Noh se oli testijuoksu ja vuosi on ollut pitkä. On vain hyvä, että aina kaikki ei onnistu täydellisesti. 

Muutakin jännittävää oli vielä edessä ennen vuoden vaihtumista, mutta tässä vaiheessa olen sitä mieltä, että on aika päättää tämä blogi ja jatkaa tarinaani seuraavalla kerralla. Silloin seikkaillaan jo vuoden 2022 tunnelmissa ja sekin vuosi on jo polkaistu käyntiin kilpailemisen osalta. Kiitos jos olette jaksaneet pysyä matkassa loppuun saakka. Lämmin kiitos tukijoukoilleni, Matille ja ylipäätään teille kaikille, ketkä jaksatte kiinnostuksella ja vähemmän kiinnostuksella seurata kestävyysurheilevan Heikin elämää. Ilon kautta, järjellä ja määrätietoisesti. Matka ja tarina jatkuvat talvella 2022. Loppuun vielä iloinen kuva minusta idolini, Jari Litmasen patsaalla Lahdessa joskus loppuvuodesta. 

On vain yksi Kuningas, vain yksi Litti